Awimmawe awimmawe

Sademetsästä rämmitty pois! Tuli tässä viimesen kuuden päivän aikana harvinaisen selväksi miksi kyseistä metsää näin nimitetään. Mutta ihan ensiksi pienenpieni takaisinotto Brunein dissaamisesta. Ei BSB:ssa siis edelleenkään voi väittää hurjasti tekemistä olevan, mutta meidän toka yritys Labuanin jälkeen oli paljon onnistuneempi: lahjottiin paikallinen jantteri viemään meidät veneilemään ja etsimään nenäapinoita ja vauvakrokoja Brunei-joelle ja illalla meidän Mulun viidakko-opas Willie vei meitä laitakaupungille katselemaan huvipuistoja ja karting-ratoja ja suurinta (ja vähän noloa) nähtävyyttä eli Empire Hotel & Country Clubia – just niitä hohdokkaita juttuja, joita aavisteltiin Bruneissa olevan, mutta joiden valoisa läsnäolo puuttuu BSB:n keskustasta. Empiressa halvin huone maksaa muuten 400 dollaria/yö.

Sit sinne sademetsään. Oltiin sovittu, että Heidin ja Samin rinkat lähetetään lentorahtina Mulun tuppukylään (tuppukylä-nimitys tosin on Mulusta aikamoista liiottelua), johon reissu päättyy, venailemaan paskasia trekkailijoita. Mun rinkka otettiin kollektiiviseksi roinasäkiksi, johon tungettiin minigripeissä urheilutopit, pyyhkeet ja pari sukkaparia ja eikun rämpimään. Vinkkivitonen: en tajunnut että rinkka tulee lemuamaan luokattomalta ja on käyttökelvoton ilman drycleaningia, ei siis kannata suunnitella matkantekoon jatkumoa ihan heti seuraaville päiville. Ekana päivänä päästiin helpolla kun neliveto kurvasi suoraan Kuala Medalamin kylän longhousen eteen. Longhouse eli suomennettuna ilmeisesti pitkätalo on siis nimensä mukaisesti helvetin pitkä talo, jossa asuu koko kylä. Tässä tapauksessa noin 300 ihmistä. Yleensä longhouset on puisia ja huojuu pitkien tukkien päällä yläilmoissa, mutta Medalamin moinen oli palanut aikanaan ja nyt majoituttiin betonisessa kolossissa paikallisen perheen luona. Isäntä tarjosi Carlsbergit, riisiviinaa ja riisiä. Käytiin koululla vierailulla ja mukulat puhu parempaa englantia kun kukaan Myanmarissa. Paikallinen klinikka oli myös varustetasoltaan varsin moderni ilmestys odotuksiin nähden. Ihan oli Ringerit ja vitamiinit siististi pinossa.

Kuala Medalamin klinikka.

Yö longhousessa hyttysverkon alla, oma pikku inkubaattori.

Aamuvermisellin jälkeen lähdettiin kolmen tunnin venematkalle jokea pitkin sellasella sunnuntaijollalla että olin aikalailla valmistautumassa katselemaan pikakelauksella jo elettyä elämää ennen päätymistä joenpohjaan, mutta täkäläiset osaa kyllä hommansa, se tuli taas todistettua ja häpesin epäilyjäni. Mitä syvemmälle sademetsään liu’uttiin, sitä maagisempi fiilis oli ja kolme valkoista wannabe-seikkailijaa tsekkaili uutta ympäristöään ihan hiljaa huokaillen. Huokailut vaihtui huohotukseen ja hikoiluun kun päästiin todella käpöttelemään pitkin ekaa trekkiosuutta eli Headhunter’s Trailia, vanhaa pääkallonmetsästäjien polkua. Lahkeet sukkiin ja iilimatojahtiin. 4,5 tuntia 96 % ilmankosteudessa ja kaatosateessa ja tuloksena yksi iilimato Heidillä, 7-10 Samilla ja mulla ei yhtään! Kyllä minun hilfigereitä niin pilkattiin, mutta eipä päässeet paskiaiset läpi. On muuten iljettäviä ja harvinaisen takertuvia ällötyksiä.

Ekan trekin alkumetrit. Vielä semifreesinä ja innoissaan.

Tarkoitus ennen tyyliä.

Majapaikka kaksi yötä oli varsin kelpo leirialue Camp 5 sademetsän sydämessä. Voitte vaan kuvitella sitä fiilistä kun sadevettä syljeskellen kaikki kamat läpimärkänä päästiin kuuman kahvikupposen äärelle. Yö oli ohuella patjalla kovalla laverilla silkkilakanan syleilyssä metka kokemus ja seuraavan päivän vapaaehtoinen tappofatcamp ylös vuorenrinnettä köysiä, juuria ja teräviä kiviä hyväksikäyttäen vielä hauskempi. Sami pääsi meistä ainoana ylös asti. Itkin äitiä 900 metrin kapuamisen jälkeen (1 h) ja alastulo (2 h) se vasta hupia oli, liukastelua ja kuolemanpelkoa. Plus ne kivet tosiaan oli niin teräviä, että yksi mokoma lävisti kengänpohjan. Onneksi pääsi raikkaaseen jokeen kylpemään pahimmat hajut pois ja pesemään kuteet. Illalla sitten muiden leiriläisten kanssa riisiviinahömpsyt ja kaheksalta unille. Seuraavana aamuna taas ne edellispäivien märät, pahanhajuiset vaatteet päälle ja tarpomaan 9 km iilimatosafaria Kuala Litutin veneasemalle odottelemaan paattia viemään meitä vikaan etappiin. Vene oli pari tuntia myöhässä, ”veneasema” oli joki ja taas ystävämme kaatosade tuli morjestamaan. Toisaalta sade nyt oli pieni harmi, oltiin jo valmiiksi joessa ihan kirjaimellisesti. Lemuttiin niin tajunnanräjäyttävän hirveiltä että oman hyvinvoinnin takia oli pakko vähän loiskutella ja hikivaatteet houkutteli visiitille myös kaikki ampiaisista perhosiin. Että loppu hyvin kaikki hyvin, päästiin majapaikkaan ja mikä tärkeintä, saatiin ruokaa. Päästiin vielä illalla ihailemaan fantastisia luolia ja todistamaan ”bats exodusta” kun kotiluolastaan hämärän saapuessa lähtee 3 miljoonaa lepakkoa spiraalimaisissa muodostelmissa yöllisille ötökkämetsästysretkille, tässä myös syy siihen minkä takia Mulun kansallispuistossa ei juurikaan ole hyttysiä riesana. Kyllä luontoäiti tietää, miten ihmisen pienuus osoitetaan. Kertakaikkisesti. Oli hyvät viisi päivää Borneon sademetsässä.

 

Camp 5.

Veneasema/kylpy. Oli pirun hauskaa.

Bats exodus.

Toki aina pieniä mutkia tulee. Kuten esimerkiksi se, että päivän ainoa lento peruutetaan sateen vuoksi ja Mulusta ei ole maayhteyttä mihinkään ja Kuchingista oli buukattuna fancy hotelli ja himoitsin jäätelöä, jota siinä torpassa ei ole. Kiukuttelin ihan huolella, mutta kompensaatioyö Marriottissa ohensi vähän synkeää harsoa mielen päällä. Rinkka vaan lemuaa edelleen sensaatiomaiselta ja sitä ei voi käyttää. Siis oikeesti sitä ei voi hajun takia laittaa selkään. En valitettavasti tullut ajatelleeks, että sademetsän ilmankosteudessa mikään ei oikeesti koskaan kuivu ja jos joku on kuiva, se kastuu. Jotenki tuli yllätyksenä miks tätä kutsutaan SADEmetsäksi.