Selamat siang, nama saya adalah Tiina.

3,5 kk reissua takana! Ei tunnu siltä, mikä on vähän hämmentävää. Olisin olettanu, että tässä vaiheessa vähintäänkin kyllästyttää. Jatkuva liike toki veti veronsa, joten nyt toista viikkoa täällä Ubudissa vietellessä ollaan todettu että jäädäänkin Balille ottamaan ihan iisisti tämän proggiksen jälkeen ja odottelemaan, että ystäviä rakkaita saapuu se kaheksan hengen tiivis paketti meidän kanssa matkailemaan kahdeksi viikoksi ens kuun lopulla. Lasketaan päiviä!

Ensimmäinen viikonloppu pysyttiin visusti Ubudissa eikä lähdetty merta edemmäs kalaan. Käveltiin pitkin kaupunkia ja tutkailtiin sulosia pieniä putiikkeja, tapeltiin torimyyjien kanssa parista sentistä ja opeteltiin riemuissamme indonesiaa. Suomalaiselle superhelppo kieli ääntää ja kieliopillisestikaan ei järin hankalaa. Tottakai tulin myös kipeeksi niin että sunnuntai meni punkan pohjalla, tämä ikilenssu näyttää vaan olevan latenttina ja sitten sopivan tilaisuuden tullen aktivoi itsensä. Ja minä vingun surkeana. Heidi-rukka. Mutta Ubud on edelleen mieleinen. Toki yöunet välillä vähän kärsii. Paikan yöllisen äänimaailman voi tiivistää kolmeen saundiin: kukkokiekuu, vuhvuhvuh ja trrrrrrgekkkkou. Asuinkompleksissa pupeltaa lukuisia kanoja ja kukkoja, ja me hölmöläiset luultiin että ne pulputtaa ja kiekuu vaan aamuisin. Lemmikkikoirat taas haukkuu yöt ja päivät milloin mitäkin, myös toisiaan ja kulkukoiria, jotka on iso ongelma täällä. Viimeinen ääni taas kuuluu gekolle, joka jostain syystä päästää pärinän ennen nimihihkaisuaan. Päivisin tätä kavalkadia ei kuule kaoottisen liikenteen alta. Kaikkeen tottuu.

Maanantaina kampesin itseni sängystä ja olotila oli hitusen parempi, joten mentiin aamutuimaan tapaamaan paikallista lääkärisnaista, joka opetti meille kuinka monta kertaa hampaat pestään päivässä ja kuinka kynnet on leikattava kerran viikossa. Ja jos opetetaan lapsille sairauksista, dengue, ripaska, vesikauhu ja AIDS olis jees, toki liikoihin yksityiskohtiin menemättä. Päätettiin kuitenkin aloittaa ihmisen anatomiasta. Opetetaan viidesluokkalaisia lähikylän koulussa, jossa opetus alkaa klo 14 ja on oppilaille vapaaehtoista. Siksi oltiinkin vähän järkyttyneitä kun puupulpeteissa meitä vastassa oli 31 pientä balilaislasta. Tunnollisia tyttöjä 23 ja vilkkaita poikia 8. Luokkahuoneessa oli tukalan kuuma ja hikiviikset naamassa heitettiin heti kaikki kortit ilmaan ja kerralla lueteltiin kaikki vähäiset rimpsut mitä indonesiaksi osattiin ja ryhdyttiin piirtämishommiin. Huoneen ainoa opetuskäyttöön soveltuva asia oli valkotaulu ja yksi toimiva markkeri. Materiaali loppu kesken ja sekunnit kulu hitaasti, mutta improvisoiden selvittiin.

Artisti työssään.

Oppitunnin valmistelua aamukahvin lomassa.

Organisaatiota tästä ei voi kiittää. Majoitus ja mättö on ollut just sitä mitä luvattiin, majoitus erinomaista kerrassaan ja ruokakin vallan passeli, mutta informaatiokenttä mättää ja pahasti. Käytännössä ainoa info mitä koulusta saatiin, tuli meille jenkkiläisiltä vapaaehtoisilta, jotka toimii samassa koulussa. Koululla on ”koordinaattori”, joka ensimmäisenä osotti meille meidän luokkahuoneen (jossa siis ei ole muita kun me ja oppilaat, ei opettajia, ei tulkkeja) ja ilmoitti ”my ingris veri beisik, still löörning”. Eli kuten lähes kaikki muutkin Green Lionin työntekijät. Ymmäretään toki, että ei voida olettaa mitään natiivienglanninpuhujia, mutta näin ison organisaation pyörittämiseen tarvittais kyllä vähän osaavampia ihmisiä. Meidän kanssa samaan aikaan alotti kuitenki 70 muuta länsimaalaista, kokemus kusee aika pahasti kun kylmiltään heitetään hommiin. Tässä ei myöskään ole minkäänlaista jatkumoa. Suurin osa on täällä 2-3 viikkoa opettamassa englantia, mutta kukaan ei kerro mitä lapsille on jo opetettu ja mihin edelliset jäi, joten noin joka toinen viikko uudet tyypit alottaa taas A:sta. Järjetöntä. Osittain tästä syystä lasten englannintaito rajoittuu isoon sanavarastoon, mutta olemattomaan lauseiden rakentamiseen, joten se on vähän hankalaa opettaa ruoansulatusta kun lause ”mitä söit tänään” osoittautuu jo ylivoimaiseksi ymmärtää. En ihan rehellisesti tiedä kuinka paljon annetaan näille mukeloille, mutta yksi siellä ainakin ahkerasti rustaa vihkoseensa muistiinpanoja, joten koetaan olevamme voitolla. Silti päätettiin organisaation toiminnasta turhautuneena tehdä sama mitä monet muut täällä eli lopetetaan opetus aiottua aikaisemmin ja vedetään joogaretriitti.

Starbucks vasemmalla.