Selamat siang, nama saya adalah Tiina.

3,5 kk reissua takana! Ei tunnu siltä, mikä on vähän hämmentävää. Olisin olettanu, että tässä vaiheessa vähintäänkin kyllästyttää. Jatkuva liike toki veti veronsa, joten nyt toista viikkoa täällä Ubudissa vietellessä ollaan todettu että jäädäänkin Balille ottamaan ihan iisisti tämän proggiksen jälkeen ja odottelemaan, että ystäviä rakkaita saapuu se kaheksan hengen tiivis paketti meidän kanssa matkailemaan kahdeksi viikoksi ens kuun lopulla. Lasketaan päiviä!

Ensimmäinen viikonloppu pysyttiin visusti Ubudissa eikä lähdetty merta edemmäs kalaan. Käveltiin pitkin kaupunkia ja tutkailtiin sulosia pieniä putiikkeja, tapeltiin torimyyjien kanssa parista sentistä ja opeteltiin riemuissamme indonesiaa. Suomalaiselle superhelppo kieli ääntää ja kieliopillisestikaan ei järin hankalaa. Tottakai tulin myös kipeeksi niin että sunnuntai meni punkan pohjalla, tämä ikilenssu näyttää vaan olevan latenttina ja sitten sopivan tilaisuuden tullen aktivoi itsensä. Ja minä vingun surkeana. Heidi-rukka. Mutta Ubud on edelleen mieleinen. Toki yöunet välillä vähän kärsii. Paikan yöllisen äänimaailman voi tiivistää kolmeen saundiin: kukkokiekuu, vuhvuhvuh ja trrrrrrgekkkkou. Asuinkompleksissa pupeltaa lukuisia kanoja ja kukkoja, ja me hölmöläiset luultiin että ne pulputtaa ja kiekuu vaan aamuisin. Lemmikkikoirat taas haukkuu yöt ja päivät milloin mitäkin, myös toisiaan ja kulkukoiria, jotka on iso ongelma täällä. Viimeinen ääni taas kuuluu gekolle, joka jostain syystä päästää pärinän ennen nimihihkaisuaan. Päivisin tätä kavalkadia ei kuule kaoottisen liikenteen alta. Kaikkeen tottuu.

Maanantaina kampesin itseni sängystä ja olotila oli hitusen parempi, joten mentiin aamutuimaan tapaamaan paikallista lääkärisnaista, joka opetti meille kuinka monta kertaa hampaat pestään päivässä ja kuinka kynnet on leikattava kerran viikossa. Ja jos opetetaan lapsille sairauksista, dengue, ripaska, vesikauhu ja AIDS olis jees, toki liikoihin yksityiskohtiin menemättä. Päätettiin kuitenkin aloittaa ihmisen anatomiasta. Opetetaan viidesluokkalaisia lähikylän koulussa, jossa opetus alkaa klo 14 ja on oppilaille vapaaehtoista. Siksi oltiinkin vähän järkyttyneitä kun puupulpeteissa meitä vastassa oli 31 pientä balilaislasta. Tunnollisia tyttöjä 23 ja vilkkaita poikia 8. Luokkahuoneessa oli tukalan kuuma ja hikiviikset naamassa heitettiin heti kaikki kortit ilmaan ja kerralla lueteltiin kaikki vähäiset rimpsut mitä indonesiaksi osattiin ja ryhdyttiin piirtämishommiin. Huoneen ainoa opetuskäyttöön soveltuva asia oli valkotaulu ja yksi toimiva markkeri. Materiaali loppu kesken ja sekunnit kulu hitaasti, mutta improvisoiden selvittiin.

Artisti työssään.

Oppitunnin valmistelua aamukahvin lomassa.

Organisaatiota tästä ei voi kiittää. Majoitus ja mättö on ollut just sitä mitä luvattiin, majoitus erinomaista kerrassaan ja ruokakin vallan passeli, mutta informaatiokenttä mättää ja pahasti. Käytännössä ainoa info mitä koulusta saatiin, tuli meille jenkkiläisiltä vapaaehtoisilta, jotka toimii samassa koulussa. Koululla on ”koordinaattori”, joka ensimmäisenä osotti meille meidän luokkahuoneen (jossa siis ei ole muita kun me ja oppilaat, ei opettajia, ei tulkkeja) ja ilmoitti ”my ingris veri beisik, still löörning”. Eli kuten lähes kaikki muutkin Green Lionin työntekijät. Ymmäretään toki, että ei voida olettaa mitään natiivienglanninpuhujia, mutta näin ison organisaation pyörittämiseen tarvittais kyllä vähän osaavampia ihmisiä. Meidän kanssa samaan aikaan alotti kuitenki 70 muuta länsimaalaista, kokemus kusee aika pahasti kun kylmiltään heitetään hommiin. Tässä ei myöskään ole minkäänlaista jatkumoa. Suurin osa on täällä 2-3 viikkoa opettamassa englantia, mutta kukaan ei kerro mitä lapsille on jo opetettu ja mihin edelliset jäi, joten noin joka toinen viikko uudet tyypit alottaa taas A:sta. Järjetöntä. Osittain tästä syystä lasten englannintaito rajoittuu isoon sanavarastoon, mutta olemattomaan lauseiden rakentamiseen, joten se on vähän hankalaa opettaa ruoansulatusta kun lause ”mitä söit tänään” osoittautuu jo ylivoimaiseksi ymmärtää. En ihan rehellisesti tiedä kuinka paljon annetaan näille mukeloille, mutta yksi siellä ainakin ahkerasti rustaa vihkoseensa muistiinpanoja, joten koetaan olevamme voitolla. Silti päätettiin organisaation toiminnasta turhautuneena tehdä sama mitä monet muut täällä eli lopetetaan opetus aiottua aikaisemmin ja vedetään joogaretriitti.

Starbucks vasemmalla.

Rehellisiä juttuja

Terveiset Ubudista, riisipeltojen ympäröimästä vehreen vihreestä pienikujaisesta kaupungista Balin keskiössä. Täällä kukkii lootukset ja kaikkialla leijuu suitsukkeiden makea tuoksu, ilmakin on kuin morsian ja kevyt tuuli tekee lämpötilasta reissun tähän mennessä siedettävimmän.

Tähän väliin:

http://nyt.fi/a1305977414504

Lueskelin tossa tätä Nyt-liitteen matkapäiväkirjastooria ja hihittelin itsekseni. Tottahan meikäläinenkin tuohon sortuu, kevyeen silotteluun siis, mutta pyrin pitämään vitutuksenikin esillä. Ei tätä reissuelämää ihan hirveästi viitsi romantisoida, resupekoilta näytetään lähes koko ajan, pyykinpesu on ainainen huolenaihe ja ummetus vaivaa aina sillon kun vatsa ei ole kuralla. Borneon sademetsä oli huikea kokemus, mutta kyllä mä siellä perse hiessä tarpoessa ja sadevettä syljeskellessä taisin päästää suustani lauseen ”kaikesta paskasta mäkin maksan”. Ei paljon linnunlaulut piristäny. Välillä tekis mieli itkee jos pähkinöissä olikin hunajaa eikä chiliä ja wifi ei toimi. Yangon oli niin jäätävän sotkunen, inhottava ja hirveä kaupunki, ettei vikana päivänä lähdetty hotellista mihinkään, koska jo ikkunasta ulos katsominen ällötti. Tiomanilla litistelin murkkuja hammasharjasta siellä helvetin tuuletinkopissa, lauttamatkalla istuin lattialla varauloskäynnin vieressä kahden tunnin yöunien jälkeen ja siinä torkahdellessa ja herätessä aina kun pää kolahti metalliin mietin että nytkin voisin olla juomassa kunnon suodatinkahvia kodin turvassa mukavan viileiden yöunien jälkeen. Välillä pienetkin asiat saa isot mittasuhteet ja positiivisuutta on hankala ylläpitää, mutta en mä tätä mihinkään vaihtais. Kotiin on aina kiva palata, mut ensin sieltä pitää lähtee. Pienistä asioista oppii riemuitsemaan, kuten semikunnollisesta nettiyhteydestä, lämpimästä suihkusta ja siitä, että vessassa ei ole kamalasti hometta. Ja yllä oleva kuvaus Ubudista pitää paikkansa! Ollaan ihan rakastuttu tähän paikkaan.

Aamupalamaisemat omalta terassilta.

Singapore osoitti alkukahnauksien eli oman typeryyden jälkeen auvoisemman vastaanoton ja pidettiin siellä kallis ja miellyttävä neljän päivän stoppi, johon kuului puutarha, shoppailua, kunnon kahvia ja vahinkolattari-ilta kun löydettiin reissun parhaat mojitot, tortillat ja kuubalaisen bändin livekeikka, jossa soittajien välitön riemu tarttui pohjoisen naisiin täysillä. Ei malteta odottaa, että päästään Etelä-Amerikkaan. Singaporesta lennettiin Balille ja heitettiin heipat Samille Denpasarin lentokentällä ja otettiin pirssi pilkkopimeään Ubudiin, jossa Green Lion –vapaaehtoistyöjärjestön tyypit opasti meidät yöunille. Maanantaiaamuna herättiin vähemmän idyllisesti kukkojen kiekumiseen ja nähtiin vihdoinkin ympärillemme. Kattoa katon perään, vihreyttä ja temppeleitä. Just niin upeeta kun alun kuvaus. Meillä on oma huone kylppärillä (ilman hometta), telkkarilla ja terassilla balilaisessa kompleksissa, jossa asuu paikallinen perhe ja pari muuta vapaaehtoista meidän lisäksi. Balilla tyypillinen koti on tontti, jossa on keskellä puutarha ja ympärillä useita rakennuksia nuoremmille sukupolville, temppeli lukuisia päivittäisiä ja kuukausittaisia seremonioita varten ja aina tontin pohjoisosassa rakennus isovanhemmille ja vanhemmille. Kuulemma balilaisella naisella kuluu kolmasosa elämästä erilaisiin seremonioihin valmistautumiseen ja osallistumiseen. Hindulaisuus (Balia lukuunottamatta Indonesia on suurimmaksi osaksi muslimimaa) ja seremoniat näkyy täällä ihan konkreettisesti joka kulmalla erilaisissa muodoissa, esimerkiksi kotien ja kauppojen ovien edessä on aina palmunlehtikoreja täynnä kukkia, kolikoita ja karamellia kiitoksena jumalille. Tällä orientaatioviikolla ollaan yritetty tutustua kulttuuriin, opetella kieltä ja kulinarismia ja käyty katsomassa perinteinen balilainen kecak-tanssiesitys, jossa kymmenet paidattomat miehet ja pojat huutaa tulen ympärillä cha-cha-chaka-chaka-chata esittäen apina-armeijaa. Oli siinä joku juonikin, rakkaustarinaa ja urhoollisia taisteluita, mutta rehellisyyden nimissä ei siitä mitään tajunnut. Fiilis kylläkin oli fantsu. Suurin osa muista vapaaehtoisista on nuoria 18-20 –vuotiaita. Nytkin lähtivät kreisibailaileen, hullut. Mummomafia juo täällä iltateetä ja valmistautuu yöunille.     

Tyhjäkäyntiä

Terveisiä Singaporesta! Hengissä ollaan, rinkka ja kengät haisee paremmalta ja sademetsän traumoja (kuuma, kostea, hiki) täällä uudelleenelellään. Kuchingissa piileskeltiin hotellihuoneen suloisessa ilmastoinnissa ja pehmeissä lakanoissa muutama päivä, ulos uskallettiin sen verran että käytiin 20 km:n päässä sijaitsevassa Wildlife Centerissä katsomassa orankeja, jotka on löydetty loukkaantuneina, kaltoinkohdeltuina tai orpoutuneina ja poimittu talteen. Tulevat syömään turistien nähtäville, jos hyvä munkki käy, jos eivät niin sitten voi iloita siitä että todennäköisesti ovat löytäneet itse omat ruokansa ja pääsevät pikkuhiljaa elelemään takaisin villiin luontoon.

Kuchingista lennettiin ensin Johor Bahruun pois Borneolta ja jatkettiin saman tien bussilla Mersingiin, josta oltiin kuultu käytettävän nimeä ”roskakasa”, odotukset oli siis korkealla. Ei ainakaan petytty ja hämmentävää kyllä, saatiin saaliiksi erinomaisia ruokakokemuksia. Mersing on siis pieni kaupunki Malesian itärannikolla ja toimii linkkinä Tioman-saarelle, jonne mentiin tyhjäkäymään viikoksi. Siitä ajasta mulla ei ole ihan hirveästi kerrottavaa. Heidi sukelsi, välillä snorklattiin ja uitiin. Saari on Langkawin ja Labuanin tavoin verovapaa, joten minä ja Sami otettiin semmoset rehelliset viskiliiskat Jamesonilla yks päivä kun Heidi oli dyykillä. Kämppä oli karmea, vaaleansiniset seinät, kovat tyynyt, murkkuja sängyssä ja hammasharjassa. Yksi tuuletinreppana yritti pitää huonetta viileänä siinä kuitenkaan suuremmin onnistumatta. Asuttiin saaren ”pääkaupungissa” Tekekissä. Ootteko ikinä käyskennelly alle 5000 asukkaan kylän keskusraitilla aamulla ennen kun ääs-market aukee? Tekek on hiljasempi. Tämä majoitus on myös ainoa paikka, missä ei ole ollut vedenkeitintä tai kuumaa vettä saatavilla, joten ärsyynnyttiin ja ostettiin oma vedenkeitin. Säästö- eli nuudelisyistä. Ajateltiin lahjottaa keitin sitten Balilla sinne vapaaehtoistyömestaan Ubudiin, jossa aloitetaan Heidin kanssa kuukauden healthcare education –proggis sunnuntaina. Ei nyt oikein vieläkään tiedetä mitä siellä tullaan tekemään. Ei oikein tiedetä Ubudistakaan hirveästi, paitsi että se on Balin kulttuurielämän keskus ja siellä on Starbucks. Palaamme asiaan kun olemme viisaampia.

Uus suosikki, murtabak. Ohut taikinalätty, jonka sisällä on kanaa ja sipulia.

Tähän +35 astetta, nihkeyttä ja murkkuja.

Ennen sitä nautitaan vielä tästä Singaporen suurkaupunkihumusta. Alku meni just nappiin kun unohdin tullata ne Inle-järveltä ostetut makusikarit ja ystävällisesti minut saateltiin ensin yhteen koppiin ja sitten toiseen, passia syynäiltiin ja papereita täyteltiin, sikareita punnittiin ja päätä raavittiin. Pikkuhiljaa siinä hiipi sitten mieleen kaikenlaista linnatuomiosta sadantonnin sakkoihin (ei auttanu et välillä sedät toteili et ”can pay by credit card”) ja manasin itteeni etten tarkemmin tsekannu Singaporen kaltasessa purkkalandiassa tullivaatimuksia. No, kun tarpeeksi kauan pitivät jännityksessä ja melkein rupesin jo viimesiä toiveita esittämään, antoivat moraalisaarnan, noin 15 euron sakot ja lehtisiä tullattavista tuotteista. Toisaalla vartoillessa Heidi ja Sami arvas heti mistä on kyse ja Heidi ryhty räknäilemään paljonko ne perhanan pikkusikarit on meille jo maksaneet kun Bruneissakin (kun kiltisti ne tullasin) halusivat dollareita niistä. Tarkkaa summaa ei edes uskalleta laskea, mutta LIIKAA siihen nähden etteivät edes maistu niin hyviltä.

Nyt lähdetään tutkimaan Singaporea ja pyritään lainkuuliaisuuteen.

Awimmawe awimmawe

Sademetsästä rämmitty pois! Tuli tässä viimesen kuuden päivän aikana harvinaisen selväksi miksi kyseistä metsää näin nimitetään. Mutta ihan ensiksi pienenpieni takaisinotto Brunein dissaamisesta. Ei BSB:ssa siis edelleenkään voi väittää hurjasti tekemistä olevan, mutta meidän toka yritys Labuanin jälkeen oli paljon onnistuneempi: lahjottiin paikallinen jantteri viemään meidät veneilemään ja etsimään nenäapinoita ja vauvakrokoja Brunei-joelle ja illalla meidän Mulun viidakko-opas Willie vei meitä laitakaupungille katselemaan huvipuistoja ja karting-ratoja ja suurinta (ja vähän noloa) nähtävyyttä eli Empire Hotel & Country Clubia – just niitä hohdokkaita juttuja, joita aavisteltiin Bruneissa olevan, mutta joiden valoisa läsnäolo puuttuu BSB:n keskustasta. Empiressa halvin huone maksaa muuten 400 dollaria/yö.

Sit sinne sademetsään. Oltiin sovittu, että Heidin ja Samin rinkat lähetetään lentorahtina Mulun tuppukylään (tuppukylä-nimitys tosin on Mulusta aikamoista liiottelua), johon reissu päättyy, venailemaan paskasia trekkailijoita. Mun rinkka otettiin kollektiiviseksi roinasäkiksi, johon tungettiin minigripeissä urheilutopit, pyyhkeet ja pari sukkaparia ja eikun rämpimään. Vinkkivitonen: en tajunnut että rinkka tulee lemuamaan luokattomalta ja on käyttökelvoton ilman drycleaningia, ei siis kannata suunnitella matkantekoon jatkumoa ihan heti seuraaville päiville. Ekana päivänä päästiin helpolla kun neliveto kurvasi suoraan Kuala Medalamin kylän longhousen eteen. Longhouse eli suomennettuna ilmeisesti pitkätalo on siis nimensä mukaisesti helvetin pitkä talo, jossa asuu koko kylä. Tässä tapauksessa noin 300 ihmistä. Yleensä longhouset on puisia ja huojuu pitkien tukkien päällä yläilmoissa, mutta Medalamin moinen oli palanut aikanaan ja nyt majoituttiin betonisessa kolossissa paikallisen perheen luona. Isäntä tarjosi Carlsbergit, riisiviinaa ja riisiä. Käytiin koululla vierailulla ja mukulat puhu parempaa englantia kun kukaan Myanmarissa. Paikallinen klinikka oli myös varustetasoltaan varsin moderni ilmestys odotuksiin nähden. Ihan oli Ringerit ja vitamiinit siististi pinossa.

Kuala Medalamin klinikka.

Yö longhousessa hyttysverkon alla, oma pikku inkubaattori.

Aamuvermisellin jälkeen lähdettiin kolmen tunnin venematkalle jokea pitkin sellasella sunnuntaijollalla että olin aikalailla valmistautumassa katselemaan pikakelauksella jo elettyä elämää ennen päätymistä joenpohjaan, mutta täkäläiset osaa kyllä hommansa, se tuli taas todistettua ja häpesin epäilyjäni. Mitä syvemmälle sademetsään liu’uttiin, sitä maagisempi fiilis oli ja kolme valkoista wannabe-seikkailijaa tsekkaili uutta ympäristöään ihan hiljaa huokaillen. Huokailut vaihtui huohotukseen ja hikoiluun kun päästiin todella käpöttelemään pitkin ekaa trekkiosuutta eli Headhunter’s Trailia, vanhaa pääkallonmetsästäjien polkua. Lahkeet sukkiin ja iilimatojahtiin. 4,5 tuntia 96 % ilmankosteudessa ja kaatosateessa ja tuloksena yksi iilimato Heidillä, 7-10 Samilla ja mulla ei yhtään! Kyllä minun hilfigereitä niin pilkattiin, mutta eipä päässeet paskiaiset läpi. On muuten iljettäviä ja harvinaisen takertuvia ällötyksiä.

Ekan trekin alkumetrit. Vielä semifreesinä ja innoissaan.

Tarkoitus ennen tyyliä.

Majapaikka kaksi yötä oli varsin kelpo leirialue Camp 5 sademetsän sydämessä. Voitte vaan kuvitella sitä fiilistä kun sadevettä syljeskellen kaikki kamat läpimärkänä päästiin kuuman kahvikupposen äärelle. Yö oli ohuella patjalla kovalla laverilla silkkilakanan syleilyssä metka kokemus ja seuraavan päivän vapaaehtoinen tappofatcamp ylös vuorenrinnettä köysiä, juuria ja teräviä kiviä hyväksikäyttäen vielä hauskempi. Sami pääsi meistä ainoana ylös asti. Itkin äitiä 900 metrin kapuamisen jälkeen (1 h) ja alastulo (2 h) se vasta hupia oli, liukastelua ja kuolemanpelkoa. Plus ne kivet tosiaan oli niin teräviä, että yksi mokoma lävisti kengänpohjan. Onneksi pääsi raikkaaseen jokeen kylpemään pahimmat hajut pois ja pesemään kuteet. Illalla sitten muiden leiriläisten kanssa riisiviinahömpsyt ja kaheksalta unille. Seuraavana aamuna taas ne edellispäivien märät, pahanhajuiset vaatteet päälle ja tarpomaan 9 km iilimatosafaria Kuala Litutin veneasemalle odottelemaan paattia viemään meitä vikaan etappiin. Vene oli pari tuntia myöhässä, ”veneasema” oli joki ja taas ystävämme kaatosade tuli morjestamaan. Toisaalta sade nyt oli pieni harmi, oltiin jo valmiiksi joessa ihan kirjaimellisesti. Lemuttiin niin tajunnanräjäyttävän hirveiltä että oman hyvinvoinnin takia oli pakko vähän loiskutella ja hikivaatteet houkutteli visiitille myös kaikki ampiaisista perhosiin. Että loppu hyvin kaikki hyvin, päästiin majapaikkaan ja mikä tärkeintä, saatiin ruokaa. Päästiin vielä illalla ihailemaan fantastisia luolia ja todistamaan ”bats exodusta” kun kotiluolastaan hämärän saapuessa lähtee 3 miljoonaa lepakkoa spiraalimaisissa muodostelmissa yöllisille ötökkämetsästysretkille, tässä myös syy siihen minkä takia Mulun kansallispuistossa ei juurikaan ole hyttysiä riesana. Kyllä luontoäiti tietää, miten ihmisen pienuus osoitetaan. Kertakaikkisesti. Oli hyvät viisi päivää Borneon sademetsässä.

 

Camp 5.

Veneasema/kylpy. Oli pirun hauskaa.

Bats exodus.

Toki aina pieniä mutkia tulee. Kuten esimerkiksi se, että päivän ainoa lento peruutetaan sateen vuoksi ja Mulusta ei ole maayhteyttä mihinkään ja Kuchingista oli buukattuna fancy hotelli ja himoitsin jäätelöä, jota siinä torpassa ei ole. Kiukuttelin ihan huolella, mutta kompensaatioyö Marriottissa ohensi vähän synkeää harsoa mielen päällä. Rinkka vaan lemuaa edelleen sensaatiomaiselta ja sitä ei voi käyttää. Siis oikeesti sitä ei voi hajun takia laittaa selkään. En valitettavasti tullut ajatelleeks, että sademetsän ilmankosteudessa mikään ei oikeesti koskaan kuivu ja jos joku on kuiva, se kastuu. Jotenki tuli yllätyksenä miks tätä kutsutaan SADEmetsäksi.