Panaman lyhyt läpileikkaus

Saatiinhan me ne riippumatot. Kahden bussin jälkeen löydettiin itsemme Tyynenmeren puolelta Panamaa, Santa Catalinan pienestä surffikylästä. Majatalo Coiba House makasi kukkulalla terassi merelle päin ja juuri sopivasti kaksi riippumattoa odotteli resupekkoja kuin kehottaen vetämään kaksi päivää lonkkaa. Luin kaksi kirjaa, join kahvia, katselin merelle ja annoin itseni hyttysille. Kylässä ei ollut nettiä ja kaksi kertaa meni sähköt. Hieno tähtitaivas. Otsalampun kelmeässä valossa käväisin illalla vessassa ja sain paskahalvauksen kun ikkunassa tuijotti punainen silmäpari. Siinä kiskaisin pari hätäistä hengenvetoa ja suljin silmät koska kaikki tietää että niin hirviöt häviää, mutta siinä se öögapari vieläkin muljui kun uskalsin taas avata omani. Tulin siihen tulokseen, että lasi minun toimiani suojatkoon, suoritin asiani ja juoksin omaan huoneeseen peiton alle hyperventiloimaan. Väijyjäni todennäköisesti oli hirmuinen nokturnaalipeto opossumi näin jälkiviisaana ajateltuna.

Painostavan kuumuuden pois ajamina jatkettiin keskiviikkona luoteeseen ylämaille. Boquetea kutsutaan ”ikuisen kevään kaupungiksi” sen raikkaan ilmaston vuoksi ja sinne on tasaiseen tahtiin virrannut eläkeläisiä viettämään ehtoopuolen vuosiaan erityisesti Jenkeistä sen jälkeen kun joku makasiini nimesi sen yhdeksi maailman parhaimmista paikoista telakoitua työelämän jälkeen. Odotin ehkä vähän jotain Malesian Cameronin ylämaiden hyistä värjöttelykeliä, mutta Boquete tervehti vähän lämpimämmin ja pienessä tihkusateessa tohti kävellä vähän vähemmissäkin vaatteissa. Boquete on tunnettu myös kahvistaan, joten olin aika innoissani. Nautinnollista aikaa. 

Täällä Bocas del Toron saaristossa Karibialla, Isla Bastimentosilla, missä tällä hetkellä pidellään sadetta, on ruotsalais-hollantilainen tyttö, joka työkseen ostaa kahvia paahtimoille ja on Panamassa bisneshommissa. Oon vähän kateellinen.

Huomenna astutaan taas uusille urille pikaisen Panaman koluamisen jälkeen ja vaihdetaan maata Costa Ricaan odottelemaan ystäviämme Hennaa ja Ossia. Ovat toki New Yorkissa tällä hetkellä snowzillan saarrossa paossa Tampereen kelejä. Toivomme suuresti,  että keskiviikkoon mennessä lumikolat on laulaneet lentokentät avoimiksi.

Ykkösluokkaa ja hummeria

Rääsyläiset budjettireissulta tässä terve. Oltiin autuaasti unohdettu, että varattiin ykkösluokan tiketit matkalle Belize Citystä Panamaan, koska jostain oikusta johtuen olivat varausvaiheessa turistiluokkaa halvemmat. Oli mukava yllätys lentokentällä. Oma lentoemo esittelyn jälkeen tarjoili ravintolatason lounaan, jonka sai huuhtoa alas hyvällä chileläisellä punkulla ja jalkatilassa olisin mahtunut nukkumaan (epämukavalla kerällä kylläkin). Onneks oltiin yhtä asianmukaisesti pukeuduttu kun aina, t-paidassa luki ”life on a budget is easy because happiness is free”. Tunsin katseita.

Belize Cityä voin kuvailla vain lainaamalla Päivi Paunua: ”jokainen päivä on liikaa”. Se on tunkkainen ja epäilyttävä kaupunki. Lonely Planetin mukaan Belizen pääkaupunki Belmopan voi vain unelmoida Belize Cityn ”vibasta”, joten tämä kuvaus sai meidät melkein haluamaan Belmopaniin, ihan uteliaisuudesta. Jätettiin kuitenkin väliin. Osittain Belize Cityn inhomme juontuu siihen, että palattiin sinne Karibian paratiisista, Caye Caulker –saarelta, jonne hanurin parkkeeraus pidemmäksikin aikaa tuntui kauniilta ajatukselta. Pitkulaisella Caulkerilla on pelkkiä hiekkateitä ja saaren ympäri kävelee parissa tunnissa, leveys on parin minuutin kävelyllä mitattavissa. Kaikki on siellä hyvin hilpeitä. Paitsi pari paikallista kaveria, jotka pari Belikiniä liikaa nauttineina mukiloivat toisensa kapakassa, mutta muuten. Ja nekin rauhottu kun joku jannu huuteli chihuahuansa vikistessä vieressä ”relax yourself friend”. Hyvin onnellinen saari. Myös belizeläinen kahvi vakuutti nystyräni, jotka on tässä kahdeksan kuukauden aikana kokeneet melkomoista höykytystä. En oo ennen ymmärtäny, kuinka pahaa kahvia on mahdollista uuttaa.

Belize on ainoa maa Väli-Amerikassa, jossa virallinen kieli on englanti. Jossain määrin se on myös englanniksi tunnistettavissa. Siinä on tietynlainen Jamaika-viba, de good riddim maaan. Joka kylläkin sopi Caulkerin saarelle erinomaisesti. Vietettiin päivät riippumatossa lukien, Heidi kävi sukeltamassa Great Blue Holen ja yhdessä myös snorklailtiin lähiriutalla (haiden ja rauskujen kanssa, toimitus huomauttaa sangen ylpeästi). Majoitus oli rannalla palmujen katveessa ja meren iloisen liplattelun kuuli ikkunasta ja lobsteri grillistä maksoi 12 euroa. Ymmärtänette, että neljä päivää paratiisissa ei antanut kovin hyviä eväitä kohdata yrmyä ja hikistä kaupunkia.

Caye Caulker ja perussetti.

Majatalo Barefoot Belize.

Caribbean riddim.

Norkelin'

Lobsteria!

Syvänmerensukeltaja ja asentoharjoitus.

Hait ja rauskut aamiaisella.

Nyt Panama Cityyn päästyämme ollaan vähän lauhduttu. Tämä on aika miellyttävä ja täällä on hämmentävää metropolin utuisuutta, vaikka asukasluku onkin laskutavasta (eli alueellisesta näkökulmasta) riippuen vain 900 000-1 700 000. Pätsihän tämä toki on, tuulenvirettä ei heru vaikka itkisi hikeä. Käytiin aamupäivällä Panaman kanavaa katsomassa Mirafloresin lukkojen/sulkujen kohdalla ja onhan se vaikuttava, mutta ehkä jotain laiva- ja kanavaintoilijaa taksi- ja sisäänpääsykustannukset ei kirpaisisi niin pahasti kuin meitä peruspertsoja. Toki ajatus kanavasta ja siitä, miten käsittämätön ja välttämätön rakennelma se on, on huomattavasti jännittävämpi. Myös lentokoneesta katsottuna se oli mahtipontinen. Kanava otettiin käyttöön 1914 ja viime vuonna valmistui monen vuoden laajennusprojekti, ja kapasiteetti kasvoi ilmeisesti 20 %:lla. Paateilla menee 8-10 tuntiin körötellä läpi 82 kilometrisen kanavan ja sen kolmen sulun, ja laivojen puikkoihin siksi aikaa astuu spesiaalikoulutettu kaveri navigoimaan kapteenin tilalle. Maksaa siitä ilmeisesti saa melko ruhtinaallisesti ja summa pulitetaan venheen painon mukaan, mutta jos lompakon nyörit ei anna pariksi ja Atlantilta Tyynellemerelle tai toisin päin on päästävä, toinen vaihtoehto on heittää 13 000 kilometrin detour Etelä-Amerikka kiertäen.

Mirafloresin sulut.

Panaman kanava.

Fun factsit jääköön nyt tähän, luennoitsija on nälkäinen ja kofeiininpuutteessa. Hakeudumme huomenna taas pura vidaa etsimään rannikolle Santa Catalinaan, jossa majoituksen ensisijainen kriteeri on riippumatto.

Megalomaaninen kuvapäivitys

Kaikki oleellinen tuli jo selvitettyä edellisessä tekstintäyteisessä päivityksessä, joten nyt kun on toimiva internet, annan kuvien puhua puolestaan.

Mendoza-Santiago -bussimatkalta.

Santiago de Chile ja Andit backdroppina.

Sitten saavumme Havannaan.

"Hasta la victoria siempre, aina voittoon asti". Toveri Ernesto!

Ja jatkamme Varaderoon.

Kaunistauduimme UV:n kunniaksi.

Ja vielä pientä tunnelmointia Meksikosta (MEHIKOOO).

Chichen Itza.

Valladolid.

Tällä hetkellä lojun riippumatossa Caye Caulkerin saarella Belizessä, jossa leuto Karibian tuuli keinuttelee ja reggae soi ja ihmiset hymyilee. Good stuff.

I'm in playa, b****

Rakkaat lukijani, joita tiedän olevan ainakin kahdeksan (joka on kuusi yli tavoitteen), haluan tässä kohtaa varata rivin vilpittömästi kiittääkseni teitä! Mieltäni lämmittävi suuresti mielenkiintonne. Syy pitkään päivitysväliin ei taaskaan ole pelkästään laiskuus, vaan Kuuban internetsaarto.

Mendozan raikulimaisten viinivillitysten jälkeen tehtiin maisemallisesti ällistyttävä bussimatka Andien yli (läpi?) jo entuudestaan tuttuun Santiago de Chileen, jossa syötiin jo entuudestaan tutussa Mercado Centralin kalaravintolassa lohilounas, katseltiin päivän viimeisten auringonsäteiden kajastukset Andien lumihuipuille, painittiin ainaisen pyykkiongelman kanssa ja herättiin kahdelta yöllä lentokentälle. Reippaina tietysti. Havanna odotti.

Oltiin luettu hirveesti kaikista mahdollisista rajamuodollisuuksista ja tarvittavista papereista ja lainkuuliaisina kansalaisina meillä myös oli kaikki mukana, mutta päästiin läpi vaivattomasti ilman sen kummempia kuulusteluita. Sentään tuskalla hankittu turistikortti kelpasi, mutta senkin perkeleen olis saanut ostettua kuitenkin kentältä. Oh well. Havanna hurmasi alkumetreillä jo kun meidän majapaikasta oli lähetetty noutaja vanhalla autonrotiskolla, joita koko maa on pullollaan. Vanhoja ameriikanrautoja, joilla kyysäävät maksavia turisteja. Havanna on myös just niin värikäs kun kerrotaan. Ja vaikka ruokatarvikkeet on säännösteltyjä ja kohtalaisen vähäisiä, myös meidän ruokakokemukset kaupungissa oli viikon läpeensä aivan erinomaisia marinoiduista katkaravuista ja suussa sulavasta lampaasta ässään papuriisisörsseliin. Nukuttiin kahdessa eri casa particularissa eli yksityisten ihmisten b&b-tyyppisissä kotimajoituksissa, ekassa vanha suloinen pariskunta Olga ja Carlos huolehti meistä kun omistaan ja rikkonaisella espanjallamme käytiin vähemmän hedelmällisiä arjen keskusteluita. Olgan ja Carlosin kutikutoisuuden vastapainoksi seuraavassa majatalossa Diana ja Tony piti astetta ammattimaisempaa toimintaa yllä ja saatiin olla aikalailla ilman hössötystä. Joulukin meni aika mukavasti ilman suorituspaineita. Heidin vanhemmat ja sisko saapui Havannaan meidän saapumispäivän iltana ja siitä eteenpäin vietettiinkin päivät kimpassa tutkien kaupunkia ja maistellen rommia, joista henkilökohtaiseksi suosikiksi nousi leidirommi ”saa naiset hetkeksi hiljaiseksi”-Legendario, jonka hunajainen sokerisuus teki siitä aika iisiä juotavaa.

Kuuban lomasta toinen viikko vietettiin Varaderossa resortissa käristäen nahkoja. Toki puolustuskyvytön vartaloni reagoi tällaiseen relaksointiin vanhan kunnon vatsataudin muodossa, joten pari ensimmäistä päivää meni vähemmän rennoissa merkeissä. Sittemmin ehdin kyllä nauttia Varaderon valkeasta hiekasta ja turkoosista Atlantista. Muuta Varaderossa ei olekaan varsinaisesti, koko pitkulainen kärki on silkkaa resorttia resortin perään, mutta lomailu siinä olikin tarkoituksena. Heidin perhe palasi kylmään Suomeen muutama päivä sitten, me livahdettiin jatkamaan reissua Meksikon (MEHIKOOO) Cancuniin. Käytiin myös Valladolidissa ja maailman uusimpien ihmeiden joukkioon kuuluvalla Chichen Itzalla henkimässä muinaista maya-kulttuuria, jonka jälkeen tultiin etsimään vielä autenttisempaa Meksikoa Playa del Carmeniin, jossa ”I’m in playa, bitch”-lippikset ja ”I’m a sexy mayaaaa” huutelevat katutaiteilijat tuo tietynlaista lisää tähän kulttuurin kehtoon.

Tänään jatkamma Belizeen keskiyön bussilla.