Reissuähkyä ja ruokapornoa Vietnamissa

Hoi An ihastutti vielä siinä määrin, että ladon pari lisäkuvaa heti tähän alkuun.

Hoi Anin kauneutta jaksoi huokailla useamman päivän, mutta tie huusi lopulta jälleen kutsuaan. Suomen kansalaisilla on mahdollisuus oleskella Vietnamissa ilman viisumia 15 päivää, joten meidän trippi on aika tiukasti aikataulutettu, että ehditään pois. Meillä oli vaihtoehtoina mennä suoraan ylämaille Dalatiin vähän viileämpään ilmastoon nauttimaan mansikkafarmeista ja paikallisesta viinistä tai hiekkadyyneistä tunnettuun Mui Ne -kaupunkiin rannikolla. Jostain toistaiseksi käsittämättömästä syystä valittiin kuitenkin seuraavaksi kohteeksi biitsimesta Nha Trang, jonka muikein yllätys oli jäätävä määrä venäläisiä turisteja ja joka ikisen ravintolan ruokalista venäjäksi. Ranta oli melko kehno ja vesi ruskeaa. Miten niin vieläkin vähän synkistellään? No, ainakin yöbussi Nha Trangiin oli hupaisa kokemus. Lukuisia öitä busseissa viettäneenä ajattelin ettei mikään minua hetkeuta, mutta en tajunnu että oltiin varattu ihan rehellinen sleeper, siis kolme riviä kerrossänkyjä pitkin bussia. Löytyi wifi, wunderbaum, bordellivalaistus, viimesin Star Trek -leffa ja neonvärein välkkyvä diskobuddha konepellillä. Bussi pysähteli vartin välein nappaamaan paikallista väestöä lattioille nukkumaan. Parhaimmat bussiunet ikinä.

Nha Trangista en vaivaudu kertomaan sen enempää ihan siitä syystä, että reissuähkyisessä laiskuudessamme ei vaan kiinnostuttu kyseistä kaupungista pätkääkään eikä täten tehty siellä mitään mainitsemisen arvoista. Lähdettiin parin päivän jälkeen junalla kohti sykkivää Ho Chi Minh Cityä eli Saigonia, johon kohdistin ihan hirveitä odotuksia. Kuus vuotta sitten siellä käyneenä sen suurkaupungin vimma oli niin hysteerisen mukaansatempaavaa, että toiveissa oli sen elvyttävän vähän tätä innostuksen puutetta. Ja kyllähän Saigon sen tekikin.

Nha Trang.

Saigon.

Kotikatu Pham Ngu Lao, Saigon.

Majoituttiin sähikäismäisen Pham Ngu Laon alueella eli siellä missä kaikki muutkin vähemmän varakkaat turistit ja eka päivä pyörittiin siellä imien itseemme kaikkea hälinää ja sekasortoa, joka silti ottaa fiilikseen mukaan väkipakolla. Syötiin pho-keittoa ja nuudeleita ja juotiin Starbucksin kahvia, koska kyllä, Starbucksista on tullut tällä reissulla jo sen asteinen vitsi ja vitsaus sen käsittämättömän laajan läsnäolon vuoksi, että päivät vastustusjoukoissa ovat ohitse ja syleillään rakkaudella jokaista valkovihreää kylttiä, joka lupaa meille kofeiinin ystäville tasalaatuista sumppia sijainnista riippumatta. Sen voimalla jaksettiin kiertää myös mm. Notre Damen katedraali, vanha postirakennus ja War Remnants Museum, joka vähän turhankin graafisesti toi eteen sodan terrorin. Ei käy kieltäminen, valokuvan voima on vahva. Räknäiltiin jossain kohtaa dongitilastoja ja tultiin siihen tulokseen, että nyt tehdään jotain hauskaa ja investoidaan meille poikkeuksellisen suuri summa turistijuttuihin ja lähdettiin iltahämärissä kiertelemään Saigonin kaoottiseen liikenteeseen skoden selässä (matkustajana tietty). Ilta sisälsi kypärän lisäksi kiertelyn Saigonin alueilla, joihin tuskin itsenäisesti olisi menty, mm. maailman suurimman Chinatownin ja Singaporeksi tituleeratun uuden varakkaampien ekspattien alueen, jonka puhtaus, hiljaisuus ja loisto (eli Singaporemainen kliinisyys) niin levottomassa kaupungissa hämmensi täysin. Välillä pysähdyttiin ruokatauoille maistelemaan erilaista vietnamilaista perusruokaa, vähän jotain muuta kun mitä joka kojusta saa Pham Ngu Laosta. Syötiin vuohta, sammakkoa (iholla ja ilman), kampasimpukoita, jokirapua, chilisuolaa, sooseja ja paikallista erityisherkkua, ankan sikiötä suoraan keitetystä munasta. Sain alas lusikallisen siipiensekaista keltuaista, mutta loppuosa meni lautasliinaan limaisen koostumuksensa takia. Maku ei itseasiassa ollut mikään ällöttävä, mutta liika tiedostaminen siitä mitä syö teki makunautinnon hankalaksi. Jälkikäteen mentiin kaljalle miettimään mitä tuli pistettyä suuhun. Ihan oli joka dongin arvoinen ehtoo, yleisfiilis parantunut asteelle “jees”. 

Koska tämä piti julkaista jo toissapäivänä, mutta netti kenkkuili, ollaan tässä kohtaa ehditty jo Kambodzaan Phnom Penhiin. Täällä on melko samanlaista kun muistin, vaikka ovatkin kuudessa vuodessa ehtineet rakentaa ja silotella yleisilmettä. Ehkä tämä maa pikkuhiljaa alkaa kammeta itseään jaloilleen. Täältä lisää sitten myöhemmin. Nyt brunssille, kauheen pitkä aika siitä kun on viimeks syöty.

Good morning Vietnam. Et bon appétit.

Xin chào, inserttaa ääntämykseen melko korkea nasaali. Kaukana on Balin aurinkoiset, hiekkaa hiuksissa surffin jälkeen -päivät. Lento KL:sta sateisen harmaaseen Vietnamin Da Nangiin madalsi mielialaa, vaikka 0,40 euron sikatäytteinen korianteripommi banh mi eli patonki vähän auttoikin. Ja banh xeo, riisipaperiin kääritty katkaraputacon tyyppinen "munakas" korianteripommilla dipattuna possunmaksasoosiin. Herkkuhetkiä. Vietnamilainen katukeittiö on aika mainio, vaikka henkilökohtaisesti koen korianterin olevan melko yliarvostettua. Onkohan ne koskaan kokeillu tilliä.

Jos sä oot liian plaiha, vie tuuli sut mukanaan aina.

Kolme päivää Da Nangissa aika hirveässä hotellipahasessa aika hirveän rannan tuntumassa olis ehkä ollut erilainen kokemus, jos oltais tultu jostain muualta kun ystävien ja ikuisen auringonpaisteen saarelta, mutta päivä alkaa paistamaan risukasaankin. Saavuttiin eilen aamulla etelämmäs Hoi Aniin, joka on säästynyt sotien tuhoilta lähes koskemattomana ja vanhakaupunki on Unescon listoilla. Sadekaan ei haitannut kun taaperreltiin värikkäiden lyhtyjen, kiireettömien pyöräilijöiden ja ruoantuoksuisten kujien lomassa ihmettelemässä tätä täydellisen erilaista kaupunkia ja päätettiin olla paikassa aiottua pidempään. Vanhassakaupungissa saa ajan kulumaan aika mainiosti käyskentelemällä ja juomalla kahvia. Paikallinen sumppi on ytimekkäästi kuvattuna tujakkaa, värjää leegot kertalaakista ketjupolttelijain purukalustoksi ja aiheutti Heidille rytmihäiriöitä. Tilanne stabiloitiin siirtymällä cappuchinoon.

      

 

Peruspessimisti huomaa kuvasta vain täysin
hävinneen rusketuksen!

Eipä täällä oikeastaan muuta. Fiilis kirkastuu päivien myötä ja tällä hetkellä ei valittamista!

Ryhmämatkailun aateliset ja kahden viikon pikakelaus

Pieni hiljaiselo on joskus paikallaan täälläkin. Jätin näytön lähmimiset ja valokuvaukset vähän vähemmälle ja vietin pari fantastista viikkoa ihan ässien ihmisten kanssa. 

Edellisestä Amed-fiilistelystä tuntuu olevan ihan järjetön ikuisuus aikaa ja yritin kamalasti muistella mitä hittoa puuhailtiin sen jälkeen, onneksi kamera kertoo. Mentiin siis Amedista vielä Legianille muutamaksi päiväksi surffailemaan ja yhdeksi yöksi etelämmäs Bingin Beachille ottamaan oppia astetta edistyneemmiltä aallonratsastajilta. Rinteellä sijaitsevan puisen majatalon terdeltä oli huimat näkymät suoraan surffiin ja joku upea sielu oli jättänyt kolme australialaista juorulehteä uutispimennossa elävälle. Binginiltä mentiin kaakkoon Sanuriin kahdeksi yöksi tsekkailemaan paikat kuntoon ennen kotiryhmän ensimmäistä erää. Niiden kahden yön majapaikasta tuli pienesti ilotalomainen fiilis, miesten suihkugeeli vessassa ja täysi stögis ja irtoripset yöpöydällä ei auttanut asiaa. Mutta hei, unet oli hyvät ja aamupalakin kelpo.

Bingin Beach

Bingin Beach

Balin eteläkärki Uluwatu.

Tsiljoonalta päivältä tuntunut jännitys tiivistyi 23.9. keskiviikkona. Rinkat selässä taaperrettiin aamutuimaan pari kadunpätkää ryhmän ensimmäistä majoitusta tutkimaan ja siinä kun odoteltiin parimetrisen muurin ja helvetin ruman bambuoven takana meitä sisäänpäästettäviksi, hiipi mieleen kevyt huoli siitä, minkälainen murju hankittiinkaan neljäksi yöksi näiden lomailevien rakkaidemme alkuasetelmaksi. Huoli oli turha, helvetin ruman bambuoven takaa paljastui tasan se mitä AirBnb:sta vuokrattiinkin ja vähän vielä lisää; oma kaksikerroksinen villa, iso piha ja oma uima-allas. Eihän siitä riemusta tullu loppua, vieläkin muistellaan kyyneleet silmissä. Ryhmä haettiin paikalle osissa ja ensimmäiset päivät oli halailua, kuulumisia, kaljaa, aurinkoa, musiikkia, altaalla notkumista, ruokaa ja marketin boksiviintä. Tai no itseasiassa koko kaks viikkoa voi tiivistää noihin sanoihin.

Oma villa, oma rauha.

Kuviokellujat treenaa ankarasti myös lomalla.

Jos ei käyny vielä selväksi niin meillä oli uima-allas. Ja huomaavaisesti meille oli myös jätetty uimaleluja, jota arvostettiin. Täydellinen alku lomalle. Meidän Ubudin aikainen alkoholiton kausi tosin aiheutti ensimmäisenä iltana totaalistopin kaljan juomiselle närästyksen muodossa, mikä oli vähän nöyryyttävää meikäläiselle. Onneks kroppa on mukautuvainen ja nyt on sellanen sopiva lomaleidin pöhötys, jota parhaillaan Kuala Lumpurissa vähän lasketellaan.

Sanurista otettiin ensin mukava pikkubussimatka Padang Baihin ja sieltä epämukava lauttamatka Lombokille kuuluvalle minisaarelle Gili Airille. Testattiin aamukävelynä: saaren ympäri kävelee alle tunnissa. Gilin saaria on kolme, joista suurin on bilesaari Trawangan, jota päätettiin välttää kuin ruttoa, koska siellä järjestetään Full Moon Partyja ja jokainen, joka on vanha, välttää niitä kuin ruttoa tai ainakin pitäis. Gili Meno taas on pienempi ja hiljainen kuherruskuukausisaari, josta tuskin meidän kymmenen reteän ja vähemmän raittiin suomalaisen ryhmä olisi saanut maksimitehoja irti. Valittiin siis keskikokoinen ja välimaastoinen Air, jossa ainoat ajoneuvot on polkupyörät ja heposet ja turkoosi merivesi liplattelee iloisesti. Alkuperäinen suunnitelma sisälsi jo valmiiksi buukatun majoituksen keskeltä mutaista lehmien asuttamaa aukeaa (ryhmänjohtaja ja matkanjärjestäjä huomauttavat, että ympäristön luonnonläheisyys tuli myös heille yllätyksenä), mutta parin lutikkaisen muuttujan vuoksi jouduttiinkin sijoittumaan hätäpäissään hankittuun hätämajoitukseen. Puoli porukkaa on pessimistejä, mutta siinä jouduttiin kyllä elukoita kiittelemään siinä mielessä, että majapaikan vaihto tarkotti halvempaa, huomattavasti parempaa ja turkoosin meriveden välittömään läheisyyteen sijoittuvaa hätävaraa. Ja taas meni aika syöden, altaalla norkoillen, snorklaten, sukeltaen ja kiitos lähikapakoiden anteliaiden happy hourien, erilaisia drinkkejä maistellen. Lomatunnelmaa nostatti erityisesti ryhmän kahdesta miehestä toisen eli Jussin miehekäs pinkki drinkki Bahama Mama. Hatunnosto. 

Gili Air.

Harvemmin mitään otettiin.

Gili Air. Jokainen nautiskelee tavallaan.

Viimeistään Gili Airilla porukka hitsaantui hyvin yhteen, sopivasti niin että esimerkiksi jokaisen vatsantoiminta oli tarkasti tiedossa kaikilla. Ottaen huomioon ryhmän kirjavuuden ja sen, että osa porukasta oli toisille tuntemattomia, homma pelasi kymmenelläkin hengellä mainiosti. Yhdistävinä tekijöinä tiimityöskentelyssä voi mainita muun muassa halun kertoa vatsantoiminnastaan sekä lasiin sylkemättömyyden.

Airilta otettiin kahta kauheampi lauttamatka pienelle Balin saarelle Lembonganille. Meillä oli melkein koko espanjalaisten ylläpitämä resortti vallattuna ja riemukkaana yllätyksenä resortin pojat teki reissun parhaat gin tonicit ja mojitot. Baarista toki välillä loppu gin, välillä tonic ja seuraavana vodka, mutta tajuttuaan minkäläinen rahasampo kymmenen hengen janoinen suomalaisseurue on, homma otettiin asianmukaisella vakavuudella ja kaapit täytettiin. 

Coolit tyypit suppailee. Avaran luonnon lempilapsi Essi tasapainotteli
itsensä voittoon kilpailussa "kuka tippuu ekana".

Suppailua mangrovemetsässä.

Koska kukaan ei jaksa lukea edes näin pitkälle, lopetan suosiolla tähän. Lembonganin jälkeen vielä viimeinen etappi oli Seminyak, jossa surffattiin, shoppailtiin ja surtiin yhdessä loman päättymistä. Yksi toisensa jälkeen lomalaiset hyvästeltiin ja kumiseva yksinäisyys (hiljaisuus) jäi häiritsemään. Lähdettiin viimeisten vanavedessä takaisin tuttuun Kuala Lumpuriin toipumaan ja haikein mielin fiilistellään vielä pitkään tätä ehdottoman upeaa kotikutoista ryhmämatkaa.

Iso kiitos <3