Be Kind To Animals the Moon

Bangkok jäi taakse, pehi tuli mukaan. Lennettiin Myanmarin eli entisen Burman entiseen pääkaupunkiin Yangoniin eli entiseen Rangooniin lauantaina ja ihan ensiksi opeteltiin lausumaan kaupungin nimi oikein hihittelevän taksikuskin opastamana. Kaikki sujui vallan mainiosti, mikä toki on kohtalaisen epäilyttävää kun Aasiassa ollaan. Myanmar on pahimman sotilasjuntta-aikakauden hiivuttua ja demokratiaan luisumisen seurauksena höllännyt rajojaan ja ottanut käyttöön myös nettiviisumin, mikä tekee maahantulosta ihan lapsellisen helppoa, ja myanmarilaiset on muutenkin kohteliasta kansaa niin hommat sujuu jokseenkin joutuisasti eikä ihan koko ajan tarvii epäillä ukotuksia. Yangon (janguuuun) on maan suurin kaupunki ja toimittaa pääkaupungin virkaa vähän niinkun Sydney Australiassa. Paitsi että siinä missä Sydney on kivan vehreä ja aika kliinisen puhtoinen, Yangon on likainen, haiseva, meluisa, ahdas. Katuruoka oli tosin erinomaista, tietysti valtatien vieressä muovituolilla istuen nautittuna. Vikana päivänä kyllä käytiin masennuspäissämme pikaruokalan lohturanuilla. Epäiltiin, että yksi syy synkkyyteemme Yangonissa oli auringon uupuminen ja kaipuu rannalle. Jotenkin huomaa, että edellinen loma on ollut viime kesänä (saatoin ehkä myös töissä ennen lähtöä kirjotella erinäisiä huutomerkkilappuja kurinpitomielessä).

Välittömän sotkemisen taito on kun pyörällä ajais.

Yangonin Shwedagon Pagoda.

Kolmen liian pitkän päivän jälkeen otettiin yöbussi Baganin temppelikaupunkiin, jossa sielumme saivat juuri sitä mitä kaipasivatkin: seuraa, aurinkoa, kauneutta, ruokaa (kaljaa). Tietty maksettiin tästä huvista sen perkeleen yöbussin lisäksi yhden paikallisen tanakan uroon verran; tämän uniapnean aiheuttama läpitunkeva epätasainen örinä lävisti jopa korvatulpat ja pahimman teknobiitin jyskeen iPodista. Ajateltiin kirjoittaa sille viesti että menee lääkäriin, mutta tokkopa täällä jaellaan CPAP:ja kärsiville. Lisähauskuutta alkuun toi myös varhainen saapumisajankohta mestoille klo 4.20. Kitsasteltiin kuljetuksessa kaupunkiin ja saatiin menopeliksi verkkainen ja kirskuva, sympaattinen hevoskärry. Absurdein fiilis vähään aikaan istua kitisevässä kärryssä selkä menosuuntaan päin pilkkopimeällä, hiljasella tiellä.

Bagan on siis muinainen temppelikaupunki ja kun sanotaan temppelikaupunki, niin täällä se ei tarkoita yhtä temppeliä keskellä kaupunkia, vaan tuhansia erikokoisia ja värisiä buddhalaistemppeleitä pitkin poikin peltoa, joista suurin osa on rakennettu ennen 1300-lukua ja on osittain sortunut, eroosio on iskenyt, on ryöstetty ja sittemmin restauroitu. Parhaimmaksi tyyliksi siirtyä temppeleille ihailemaan auringonlaskua- ja nousua (vältämme parhaamme mukaan liikaa rehkimistä että muodot pysyy) on osoittautunut e-bike eli akulla toimiva leluskode, jonka selässä näytetään S-marketin hedelmäpeliä pelaamaan menossa olevilta muoreilta. Kuva ohessa.

Pahamaineinen Rollaattorijengi.

Ilman rollaattoreja.

Temppeleille voi siis luvan kanssa kiivetä tirkistelemään aakeelle laakeelle sijoittuvaa rykelmää upeita rakennelmia. Iltapäivällä on yksinkertaisesti liian kuuma tehdä yhtään mitään, joten otettiin muiden vinkeistä vitoset ja hankittiin hotelli uima-altaalla, jossa hengaillaan sveitsiläis-amerikkalais-japanialais –porukalla, kunnes taas painellaan yhdessä e-biket inisten temppeleille ja syömään parin dollarin megahyvää nuudelia (esimerkiksi upeasti nimettyyn vegeraflaan Be Kind To Animals the Moon) ja matkalla heitetään yläfemmat naapurikaupan mukuloille, jotka nauraa meidän mummoskodeille. Ollaan päästy hyvään ytimeen taas.   

 

Paha pehi

Ollaan tässä vähän keräilty itseämme Bangkokin kuumuudessa pari päivää ja varsin koostunut olo onkin jo saavutettu, sellanen mukava fiilis että olis ollu reissun päällä jo pidempään. Hetken tosin kesti, että pala suli kurkusta kun äiti ja isi hyvästeltiin lentokentällä, onneksi on Skype. Ajatukset hieman toisaalle sai hetkeksi myös se lystikäs tosiasia, että joudun lähes aina turvatarkastuksessa virkailijan kopeloitavaksi. Tämänkertainen ei ollut poikkeus.

Lennot itsessään meni ihan kivasti kuola poskella nukkuen, mutta ei ole vanhaksi tuleminen tämän raihnaisen ruhon kanssa. Lentokoneen penkkien suomat taipuisat unet + noheet 19 h päiväunet majatalossa rusensi selkärangat ja asensi yläkropan gorillamaiseen muotoon. Mutta hei, onneksi ollaan Bangkokissa, missä niska-hartia -hieronta maksaa pari hassua euroa. Pad thai ja pari huurteista päälle niin johan hymyilytti.

Mutta.

Paha PersHiki on saapunut riesaksemme, mitä todennäköisimmin koko loppureissun ajaksi. Miten pirussa tähän +36 asteen helteeseen muka tottuu? Olisin voinut kirjottaa kokonaisen kappaleen tästä kirotusta pehistä, mutta Heidin mielestä se ei ole soveliasta, joten päädyin vain antamaan teille miellyttävän mielikuvan.

Näihin tunnelmiin päätän tämän pikapäivityksen.

Just can't wait to get on the road again

Ristiriitasia lähtöfiiliksiä ja matkaunia, salmiakkia, eeppiset läksärit, olutta, raakaa halailua ja kosteita kyynelkanavia. Ihan just mennään!

 Hashtag parasta.

Once more, with feeling!

Prologi

Tästä se lätinä taas alkaa. Kuten aiemmillakin reissuillani, lähden räpeltämään kasaan matkapäiväkirjaa näppis sauhuten, koska olen laiskahko kynän käyttäjä. Lisäksi kuuliaiset lukijani äiti ja iskä rentoutuvat paremmin lukiessaan ainokaisensa hivenen filtteroituja kokemuksia tien päältä sen sijaan, että spämmäisin jatkuvasti tekstareilla akuutissa rahapulassa, koti-ikävässä tai kun majapaikassa palaa sulake.

Luvassa on siis lähinnä fiilistelyä tien päältä. 19.5. startataan Heidin kanssa toivottavasti vuoden pituiselle tripille Helsingistä Kaakkois-Aasian keskiöön Bangkokiin, jossa yritetään huiputtaa omat päät reissufiilikseen muutaman päivän ajan ja painutaan sitten kolmeksi viikoksi idemmäs Myanmariin eli entiseen Burmaan yytsimään minkälaista myanmarilainen ruoka on ja näkemään temppeleitä. Sen jälkeen suunnitelma on avoin ja maailma omistaan huolen pitänee. Jonkinasteista vapaaehtoistyöproggista on Indonesiassa suunnitteilla syksymmällä ennen kun koto-Suomesta rakkaita ystäviä liitää Balille meitä morjestamaan. Olen onnistuneesti uskotellut itselleni, että pääsyy jälleennäkemiseen on vaan järjetön ikävä, ei valkohiekkaset rannat ja turkoosi vesi. Jossain vuodenvaihteen tienoilla on tarkoitus valloittaa Etelä-Amerikkaa lisää, pari vuotta takaperin kokeiltiin jo Perun, Bolivian ja Chilen vetovoimaa ja nälkähän kasvoi syödessä. Heidi testasi myös Ecuadorin kolmen kuukauden vapaaehtoistyöpestillä ja oli kuulemma niin valloittava maa, että käy jo rikollisesta toiminnasta skipata se.

Miksi tähän on ryhdytty? Kymmenen vuotta sitten kumpikin tahoillaan teki sen perinteisen ekanpitkänreissun ulkomaille eli Australian work and travel -kokeilun, tuli takaisin matkakärpäsen purema derrieressä ja reissukiima huumasi perinpohjaisesti pohjosen murjottavan naikkosen mielen. Sen jälkeen lukuisat lyhyemmät matkat on vaan ruokkineet kasvavaa tahtoa pidempään, suurempaan, mahtavampaan, eeppiseen reissuun.

Ajankohtana hetki on mitä mainioin. Ihan rehellisesti, töissä ei ole mennyt ihan putkeen viimeinen vuosi. On harmittanut aivan tolkuttomasti ja luvattoman paljon melkein joka päivä kun työtään ei ehdi tehdä kunnolla, vaikka paahtaa tuhatta ja sataa. Välillä oon kun hyrrä, jota väsyttää helvetisti pyöriä. Se syö ihmistä. Ja sen myös huomaa. Kaikki paha purkautuu kiukutteluun ja kiroamiseen kentällä, kollegoille nöyrä anteeksipyyntö. Kotona se kiire, riittämättömyyden tunne ja luvattoman typerä tuittuilu työkavereille purkautuu hallitsemattomana puheryöppynä ja pahoinvointina. Älytöntä. Jossain kohtaa piti vähän pysähtyä ja miettiä.

Täytyy tunnistaa se oma syöksykierteensä ja ottaa vähän etäisyyttä. Ehkä saan vähän energiaa, vähän perspektiiviä, kasvan vähän. Joku vois väittää että tässä nyt selkeesti arkea paetaan, ja tottahan se on. Osittain. Mä myös tykkään vapaudesta ja mojitoista. Ja viimeisten viikkojen aikana taas on saanut niin perusteellisesti iloita hyvistä työkavereista, mielenkiintosista työpäivistä ja onnistumisen tunteista, että graduation goggles on vahvasti pelissä. Ne kovat porunvääntöajat kummasti hautautuu hurmoksen alle. Mutta niin kai se aina menee.   

Eikä se arki nyt oikeasti kammottavaa ole. Kollegat on mainioita, ystävät parhaita ja perhekin terve. Arvostus senkun kasvaa yhdessä ikävän kanssa. Lämpimällä fiiliksellä kun lähtee niin palaaminen se vasta parasta on. Eli ei jätetä henkistä kaaosta vartoilemaan, ainoastaan totaalinen tavarasellainen. Boksi kaverilla, toinen toisella, muutama vanhemmilla ja loput kellarissa ja kirpparilla. Sieltä sitä rahaakin reissuun kaivettiin, myymällä omaisuutta siinä määrin että pankkitäti tuijotteli pleksin takaa pahasti ja mietti millä koiruuksilla moisia summia on hankittu. Voisin aika turvallisesti väittää että tietyt asiat se poissulki nopeasti. Minkäs teet, liian ruma prostituoiduksi. Toki raakaa ja rehellistä työtäkin päivystyksessä on tehty, yövuoroja, pitkiä päiviä, pyhätunteja ja kaikkea siltä väliltä. Heidi vaihtaa aina välillä myös ne bajsgrönit paperipaidat ja seksikkäät siniteltat punaisiin ja ajaa lanssia. Piipaa-piipaa.

Yleensä ottaen ahdistun liiallisesta suunnittelusta ja välillä Heidin kädestä on riistetty kartta ja Lonely Planet, koska tuo excel-taulukointia suuresti rakastava järjestelijä taas on jokseenkin päinvastainen ajatuksissaan, mutta aika tehokkaasti on kultainen keskitie löydetty reittisuunnittelussa. Sen sijaan ennen lähtöä toteutettavia ja hankittavia asioita näin pitkää reissua ajatellen ei oikein voinut sivuuttaa kädenheilautuksella, koska niitä oli tolkuttomasti. Huoh.

• Matkavakuutus. Ei kukaan voi olla niin erityistyperä, että lähtee ilman ja sitten huutaa Kambodzan perämetsän kylänraitilla "kuka on vastuussa" harmitellen kun kopteri ei käynytkään mutakentällä tuomassa salmiakkia, pepantteenia ja panadoolia nilkkavammaan. Pohjola tarjosi parhaimman diilin. Pitää vaan muistaa olla surffaamatta kännissä.
•  Uusi luottokortti. Avainlukulistat. Passi. Epäsymmetrisiä naamakuvia. Kuvaamon setä antoi säälistä paperikuvat ilmaiseksi.
• Rokotuksia.
• Kämppä ja tavarat pois alta/vuokralle/myyntiin/kadulle/nettiin.
• Irtisanoutuminen nöyrästi ja valmiiksi jo takaisin vinkuen. Heipat. Läksärit. Olutta. Liikojen lupaileminen tuliaisten suhteen.
• Lentoliput.  
• Viisumiasiat.
• Näin Maku-lehden uskollisena tilaajana sydäntä raastoi perua se, mutta melkeinnaapurin kaimaystäväni on yhtä harras martta ja jemmaa lehdet mulle luettavaksi.
• Lääkärit. Perustsekkaukset. Hammaslääkärisetä pelotteli viisureilla ja kolmannen maailman legolekureilla.
• Pakkaus. Ansaitsee erityismaininnan, koska on PIINALLISTA. Uskollinen Deuterini imee sisäänsä 40+10 litraa ja periaatepäätökseni olla ostamatta isompaa pysyy. Vaan kun vuoden reissulle pakkailee, niin väkisinkin se tavaramäärä hiplaa maksimia ja mistään ei voi luopua, koska "sitä saattaa tarvita". Olen nyt tässä havainnut, että ne roinat, mitkä oli ihan ehdottomasti ja absoluuttisen varmasti lähdössä ensin mukaan, on heitetty takasin kaapin perälle. Sen sijaan toi kiljuvansininen universaali lavuaarintulppa tuli uutena tuttavuutena taskuun. Ja aina kulkee mukana teepuuöljyä, koska äiti käskee ja sitä totellaan.
• KAIKKI AJATELTAVISSA OLEVA. Liittymänvaihto, osoitteenmuutos, matkustusilmoitus, valuutanvaihto. Miten niin oli huono idea olla ihan viimeseen asti töissä ja yrittää sisäistää samalla sitä, ettei nää tuttuja naamoja ja tavaroita vuoteen?

Pikkuhiljaa alkaa olemaan valmista ja mainio paniikki valtaa alaa päästä, mutta arki on edelleen niin vahvaa, että jotenkin on hankalaa uskoa lähdön lähenevän. Hullua hommaa. :)