Sademetsästä rämmitty pois! Tuli tässä viimesen kuuden
päivän aikana harvinaisen selväksi miksi kyseistä metsää näin nimitetään. Mutta
ihan ensiksi pienenpieni takaisinotto Brunein dissaamisesta. Ei BSB:ssa siis
edelleenkään voi väittää hurjasti tekemistä olevan, mutta meidän toka yritys
Labuanin jälkeen oli paljon onnistuneempi: lahjottiin paikallinen jantteri
viemään meidät veneilemään ja etsimään nenäapinoita ja vauvakrokoja Brunei-joelle
ja illalla meidän Mulun viidakko-opas Willie vei meitä laitakaupungille
katselemaan huvipuistoja ja karting-ratoja ja suurinta (ja vähän noloa)
nähtävyyttä eli Empire Hotel & Country Clubia – just niitä hohdokkaita
juttuja, joita aavisteltiin Bruneissa olevan, mutta joiden valoisa läsnäolo
puuttuu BSB:n keskustasta. Empiressa halvin huone maksaa muuten 400
dollaria/yö.
Sit sinne sademetsään. Oltiin sovittu, että Heidin ja Samin
rinkat lähetetään lentorahtina Mulun tuppukylään (tuppukylä-nimitys tosin on
Mulusta aikamoista liiottelua), johon reissu päättyy, venailemaan paskasia
trekkailijoita. Mun rinkka otettiin kollektiiviseksi roinasäkiksi, johon
tungettiin minigripeissä urheilutopit, pyyhkeet ja pari sukkaparia ja eikun
rämpimään. Vinkkivitonen: en tajunnut että rinkka tulee lemuamaan luokattomalta
ja on käyttökelvoton ilman drycleaningia, ei siis kannata suunnitella
matkantekoon jatkumoa ihan heti seuraaville päiville. Ekana päivänä päästiin
helpolla kun neliveto kurvasi suoraan Kuala Medalamin kylän longhousen eteen. Longhouse
eli suomennettuna ilmeisesti pitkätalo on siis nimensä mukaisesti helvetin
pitkä talo, jossa asuu koko kylä. Tässä tapauksessa noin 300 ihmistä. Yleensä
longhouset on puisia ja huojuu pitkien tukkien päällä yläilmoissa, mutta
Medalamin moinen oli palanut aikanaan ja nyt majoituttiin betonisessa
kolossissa paikallisen perheen luona. Isäntä tarjosi Carlsbergit, riisiviinaa
ja riisiä. Käytiin koululla vierailulla ja mukulat puhu parempaa englantia kun
kukaan Myanmarissa. Paikallinen klinikka oli myös varustetasoltaan varsin
moderni ilmestys odotuksiin nähden. Ihan oli Ringerit ja vitamiinit siististi
pinossa.
 |
| Kuala Medalamin klinikka. |
 |
Yö longhousessa hyttysverkon alla, oma pikku inkubaattori.
|
Aamuvermisellin jälkeen lähdettiin kolmen tunnin
venematkalle jokea pitkin sellasella sunnuntaijollalla että olin aikalailla
valmistautumassa katselemaan pikakelauksella jo elettyä elämää ennen päätymistä
joenpohjaan, mutta täkäläiset osaa kyllä hommansa, se tuli taas todistettua ja
häpesin epäilyjäni. Mitä syvemmälle sademetsään liu’uttiin, sitä maagisempi
fiilis oli ja kolme valkoista wannabe-seikkailijaa tsekkaili uutta ympäristöään
ihan hiljaa huokaillen. Huokailut vaihtui huohotukseen ja hikoiluun kun
päästiin todella käpöttelemään pitkin ekaa trekkiosuutta eli Headhunter’s
Trailia, vanhaa pääkallonmetsästäjien polkua. Lahkeet sukkiin ja iilimatojahtiin.
4,5 tuntia 96 % ilmankosteudessa ja kaatosateessa ja tuloksena yksi iilimato
Heidillä, 7-10 Samilla ja mulla ei yhtään! Kyllä minun hilfigereitä niin
pilkattiin, mutta eipä päässeet paskiaiset läpi. On muuten iljettäviä ja
harvinaisen takertuvia ällötyksiä.
 |
| Ekan trekin alkumetrit. Vielä semifreesinä ja innoissaan. |
 |
| Tarkoitus ennen tyyliä. |
Majapaikka kaksi yötä oli varsin kelpo leirialue Camp 5
sademetsän sydämessä. Voitte vaan kuvitella sitä fiilistä kun sadevettä
syljeskellen kaikki kamat läpimärkänä päästiin kuuman kahvikupposen äärelle. Yö
oli ohuella patjalla kovalla laverilla silkkilakanan syleilyssä metka kokemus
ja seuraavan päivän vapaaehtoinen tappofatcamp ylös vuorenrinnettä köysiä,
juuria ja teräviä kiviä hyväksikäyttäen vielä hauskempi. Sami pääsi meistä ainoana
ylös asti. Itkin äitiä 900 metrin kapuamisen jälkeen (1 h) ja alastulo (2 h) se
vasta hupia oli, liukastelua ja kuolemanpelkoa. Plus ne kivet tosiaan oli niin
teräviä, että yksi mokoma lävisti kengänpohjan. Onneksi pääsi raikkaaseen
jokeen kylpemään pahimmat hajut pois ja pesemään kuteet. Illalla sitten muiden
leiriläisten kanssa riisiviinahömpsyt ja kaheksalta unille. Seuraavana aamuna
taas ne edellispäivien märät, pahanhajuiset vaatteet päälle ja tarpomaan 9 km
iilimatosafaria Kuala Litutin veneasemalle odottelemaan paattia viemään meitä
vikaan etappiin. Vene oli pari tuntia myöhässä, ”veneasema” oli joki ja taas
ystävämme kaatosade tuli morjestamaan. Toisaalta sade nyt oli pieni harmi,
oltiin jo valmiiksi joessa ihan kirjaimellisesti. Lemuttiin niin
tajunnanräjäyttävän hirveiltä että oman hyvinvoinnin takia oli pakko vähän
loiskutella ja hikivaatteet houkutteli visiitille myös kaikki ampiaisista
perhosiin. Että loppu hyvin kaikki hyvin, päästiin majapaikkaan ja mikä
tärkeintä, saatiin ruokaa. Päästiin vielä illalla ihailemaan fantastisia luolia
ja todistamaan ”bats exodusta” kun kotiluolastaan hämärän saapuessa lähtee 3
miljoonaa lepakkoa spiraalimaisissa muodostelmissa yöllisille ötökkämetsästysretkille,
tässä myös syy siihen minkä takia Mulun kansallispuistossa ei juurikaan ole
hyttysiä riesana. Kyllä luontoäiti tietää, miten ihmisen pienuus osoitetaan.
Kertakaikkisesti. Oli hyvät viisi päivää Borneon sademetsässä.
 |
| Camp 5. |
 |
| Veneasema/kylpy. Oli pirun hauskaa. |
 |
| Bats exodus. |
Toki aina pieniä mutkia tulee. Kuten esimerkiksi se, että
päivän ainoa lento peruutetaan sateen vuoksi ja Mulusta ei ole maayhteyttä
mihinkään ja Kuchingista oli buukattuna fancy hotelli ja himoitsin jäätelöä,
jota siinä torpassa ei ole. Kiukuttelin ihan huolella, mutta kompensaatioyö
Marriottissa ohensi vähän synkeää harsoa mielen päällä. Rinkka vaan lemuaa
edelleen sensaatiomaiselta ja sitä ei voi käyttää. Siis oikeesti sitä ei voi
hajun takia laittaa selkään. En valitettavasti tullut ajatelleeks, että
sademetsän ilmankosteudessa mikään ei oikeesti koskaan kuivu ja jos joku on
kuiva, se kastuu. Jotenki tuli yllätyksenä miks tätä kutsutaan SADEmetsäksi.
<3 :)
VastaaPoista