So lost it hurts 2.0: On the road again: Voimaantumisia ylämailla

Kyllä sielu ja ruumis luonnossa lepää. Tänne Cameronin ylämaiden upeaan vehreyteen Tanah Rataan saavuttiin keskiviikkona kevyen bussisähläyksen kanssa. Melko tyypillinen Aasian standardi: Bussi ei ole sitä mitä piti eikä lähde sieltä mistä piti siihen aikaan kun piti. Ekan bussiaseman täti oli selkeesti kutsumusammatissaan ja ilmotti, että bussi sille oikeelle bussiasemalle lähtee ihan justiinsa että perse penkkiin vartoileen tai saatte ottaa taksin. Täkäläisistä aikatauluista oppineena lähdettiin siis vielä puoleksi tunniksi ostarihengaamaan ja silti odoteltiin vielä hyvä vartti ja matkalla kuski kisko norttia perille asti, kyllä olis Suomen kukkahatut ollu vinkkarallaan. Siellä oikeella asemalla juostiinkin lippu kourassa eri tietolähteiden mukaan joko luukulle kakstoista tai viistoista, josta kerrotaan että bussi ehkä lähtee laiturilta 4,5 tai 6 ja sitten jännäillään että tuleeko se koko helvetin kosla koskaan ja jos tulee niin minkälainen jarruton peltipönttö se on. Täällä vaan tehdään asiat niin pirun hankalasti aina, mutta hei, ei olla täällä tuomitsemassa. Ja päästiin perille, vaivaisella yhdellä bussinvaihdolla puolivälissä matkaa.

Vielä pari bongausta George Townista:

Lyöttäydyttiin muuan britti-Christinen matkaan jo Penangilla ja lähdettiin kimpassa seuraavana päivänä Starbucksin aamukahvin siivittämänä trekkailemaan pitkin viidakkoa. Täällä ylämailla on siis muutama pikkukylä muutamien kilometrien säteellä, päälle tusinan verran eritasosia polkuja pitkin metsiä ja paljon tee-, hunaja- ja mansikkafarmeja (ja aivan jumalattomasti kiinalaisia turisteja). Otettiin kartta käteen ja lähdettiin tarpomaan. Ensimmäiset kolme tuntia meni ”polkua” pitkin ylöspäin Gunung Brinchang -vuoren huipulle (n. 2000 metriä merenpinnan yläpuolella), mikä oli ihan kertakaikkiseen metkaa hommaa! Polku osoittautu aika pitkälti vaan mutaiseksi juuri- ja köynnöskiipeilyksi ja tasapainotteluksi, kyllä apinan kroppa vaan on tehty liikkumaan. Huipulla tuuli ja näkymät oli pilviset, joten laskeuduttiin asfaltoitua nynnyjen reittiä takaisin 3,5 h ihan valtaisan teeplantaasin läpi ja pysähdyttiin välillä teetauolle, luonnollisesti. Seuraavana päivänä otettiin vähän kevyempi trekki, koska kaikki lihakset (ehe) oli jumissa ja mä parantelen edelleen parasailingin raastovammojani, jotka kohta mädättää koko jalkapöydän. Parasta oli tosin tokan päivän trekin loppuosa kun VIIMESILLÄ metreillä sadepisaroita laskeskellessa askel vähän heitti ja vyöryin polven ja kämmenet ruvelle. Oon kohta kyntäny koko Malesian maaperän.

Mut hei, ruoka on edelleen mainiota!