Reissuähkyä ja ruokapornoa Vietnamissa

Hoi An ihastutti vielä siinä määrin, että ladon pari lisäkuvaa heti tähän alkuun.

Hoi Anin kauneutta jaksoi huokailla useamman päivän, mutta tie huusi lopulta jälleen kutsuaan. Suomen kansalaisilla on mahdollisuus oleskella Vietnamissa ilman viisumia 15 päivää, joten meidän trippi on aika tiukasti aikataulutettu, että ehditään pois. Meillä oli vaihtoehtoina mennä suoraan ylämaille Dalatiin vähän viileämpään ilmastoon nauttimaan mansikkafarmeista ja paikallisesta viinistä tai hiekkadyyneistä tunnettuun Mui Ne -kaupunkiin rannikolla. Jostain toistaiseksi käsittämättömästä syystä valittiin kuitenkin seuraavaksi kohteeksi biitsimesta Nha Trang, jonka muikein yllätys oli jäätävä määrä venäläisiä turisteja ja joka ikisen ravintolan ruokalista venäjäksi. Ranta oli melko kehno ja vesi ruskeaa. Miten niin vieläkin vähän synkistellään? No, ainakin yöbussi Nha Trangiin oli hupaisa kokemus. Lukuisia öitä busseissa viettäneenä ajattelin ettei mikään minua hetkeuta, mutta en tajunnu että oltiin varattu ihan rehellinen sleeper, siis kolme riviä kerrossänkyjä pitkin bussia. Löytyi wifi, wunderbaum, bordellivalaistus, viimesin Star Trek -leffa ja neonvärein välkkyvä diskobuddha konepellillä. Bussi pysähteli vartin välein nappaamaan paikallista väestöä lattioille nukkumaan. Parhaimmat bussiunet ikinä.

Nha Trangista en vaivaudu kertomaan sen enempää ihan siitä syystä, että reissuähkyisessä laiskuudessamme ei vaan kiinnostuttu kyseistä kaupungista pätkääkään eikä täten tehty siellä mitään mainitsemisen arvoista. Lähdettiin parin päivän jälkeen junalla kohti sykkivää Ho Chi Minh Cityä eli Saigonia, johon kohdistin ihan hirveitä odotuksia. Kuus vuotta sitten siellä käyneenä sen suurkaupungin vimma oli niin hysteerisen mukaansatempaavaa, että toiveissa oli sen elvyttävän vähän tätä innostuksen puutetta. Ja kyllähän Saigon sen tekikin.

Nha Trang.

Saigon.

Kotikatu Pham Ngu Lao, Saigon.

Majoituttiin sähikäismäisen Pham Ngu Laon alueella eli siellä missä kaikki muutkin vähemmän varakkaat turistit ja eka päivä pyörittiin siellä imien itseemme kaikkea hälinää ja sekasortoa, joka silti ottaa fiilikseen mukaan väkipakolla. Syötiin pho-keittoa ja nuudeleita ja juotiin Starbucksin kahvia, koska kyllä, Starbucksista on tullut tällä reissulla jo sen asteinen vitsi ja vitsaus sen käsittämättömän laajan läsnäolon vuoksi, että päivät vastustusjoukoissa ovat ohitse ja syleillään rakkaudella jokaista valkovihreää kylttiä, joka lupaa meille kofeiinin ystäville tasalaatuista sumppia sijainnista riippumatta. Sen voimalla jaksettiin kiertää myös mm. Notre Damen katedraali, vanha postirakennus ja War Remnants Museum, joka vähän turhankin graafisesti toi eteen sodan terrorin. Ei käy kieltäminen, valokuvan voima on vahva. Räknäiltiin jossain kohtaa dongitilastoja ja tultiin siihen tulokseen, että nyt tehdään jotain hauskaa ja investoidaan meille poikkeuksellisen suuri summa turistijuttuihin ja lähdettiin iltahämärissä kiertelemään Saigonin kaoottiseen liikenteeseen skoden selässä (matkustajana tietty). Ilta sisälsi kypärän lisäksi kiertelyn Saigonin alueilla, joihin tuskin itsenäisesti olisi menty, mm. maailman suurimman Chinatownin ja Singaporeksi tituleeratun uuden varakkaampien ekspattien alueen, jonka puhtaus, hiljaisuus ja loisto (eli Singaporemainen kliinisyys) niin levottomassa kaupungissa hämmensi täysin. Välillä pysähdyttiin ruokatauoille maistelemaan erilaista vietnamilaista perusruokaa, vähän jotain muuta kun mitä joka kojusta saa Pham Ngu Laosta. Syötiin vuohta, sammakkoa (iholla ja ilman), kampasimpukoita, jokirapua, chilisuolaa, sooseja ja paikallista erityisherkkua, ankan sikiötä suoraan keitetystä munasta. Sain alas lusikallisen siipiensekaista keltuaista, mutta loppuosa meni lautasliinaan limaisen koostumuksensa takia. Maku ei itseasiassa ollut mikään ällöttävä, mutta liika tiedostaminen siitä mitä syö teki makunautinnon hankalaksi. Jälkikäteen mentiin kaljalle miettimään mitä tuli pistettyä suuhun. Ihan oli joka dongin arvoinen ehtoo, yleisfiilis parantunut asteelle “jees”. 

Koska tämä piti julkaista jo toissapäivänä, mutta netti kenkkuili, ollaan tässä kohtaa ehditty jo Kambodzaan Phnom Penhiin. Täällä on melko samanlaista kun muistin, vaikka ovatkin kuudessa vuodessa ehtineet rakentaa ja silotella yleisilmettä. Ehkä tämä maa pikkuhiljaa alkaa kammeta itseään jaloilleen. Täältä lisää sitten myöhemmin. Nyt brunssille, kauheen pitkä aika siitä kun on viimeks syöty.