Nemoa etsimässä Amedissa ja innokasta odottelua

Pakkopaaston toinen tuleminen saapui aika tarkalleen 8 tuntia edellisen blogipäivityksen jälkeen ja kesti eriasteisena hassutteluna rehdistä vatsantoimimisesta närästyksen kaltaiseen öklötykseen lauantaihin asti eli Ubudin viimenen viikko meni varsin rattoisasti. Ystävämme asitromysiini ja omepratsoli kantoivat maaliin. Onneksi sentään myös siinä määrin kontrolloitavissa tuo riemu oli että torstaina pystyttiin jonottelemaan Denpasarin kantor imigrasissa viisuminpidennystä muutama tunti ja perjantaina ladattiin sen verran energiaa kroppaan että saatiin pakattua kuukauden aikana levitellyt rinkansisällöt. Vähän vaikeeta uskoa, että kuukausi meni niin nopeesti Ubudissa. Oli kyllä korkee aika pysähtyä paikalleen. Erittäin sopiva pituus myös, nyt taas on miellyttävää olla tien päällä. 4 kk reissussa kilahti plakkariin jo aikapäivää sitten ja voin valehtelematta kertoa olleeni käyttämättä meikkiä koko tänä aikana. Ripset kiittelevät, naama on hankala. Kuumuus, kosteus, öttiäiset, merivesi ja yksitoikkonen ruokavalio on aiheuttanu vähän tarpeettomia teini-iän vaivoja, mutta en minä liikoja valittele. Saanhan sentään olla reissussa.

Lauantaina poistuttiin koilliseen pienten rannikkokylien sumaan nimeltä Amed, joka ylitti odotukset kaiken suhteen. Majoitus on aivan kerrassaan hurmaava homestay, jossa meillä on oma keittiö isolla jääkaapilla (kuinka sellaista kaipasimmekaan!), terassilla ja kylppärillä. Meidän kylä Jemeluk on täynnä pieniä rantaravintoloita tuoreine merenantimineen ja sukelluskouluja.

Heidi on päässy sukeltamaan joka päivä ja mä oon nauttinu niinkin arkisista asioista kun lukemisesta ja musiikin kuuntelusta sillä välin. Huippua. Iltapäivisin ollaan käyty puuhaamassa Amedin sukelluksen jälkeen parasta aktiviteettia eli snorklattu. Parasta on, että suoraan rannasta voi vaan kävellä veteen, pistää goggelsit silmille ja putken suuhun ja alkaa ihastelemaan supervärikkäitä koralleja ja tajunnanräjäyttävää määrää erilaisia kaloja. Heidi yrittää opettaa mulle kalalajeja, mutta mun aivokapasiteetti on sen verran rajallista että suun kautta hengittelyn, kalojen tuijottelun ja uimisen lisäksi en kykene käsittelemään annettua informaatiota vaan nyökkäilen ja leikin ymmärtäväni. Näin myös merikäärmeen kun uskaltauduin vähän syvemmälle. Olin eriylpeä itsestäni kun vältyin panikoimasta.    

KEHONHALLINTAA. Viimeks tuli kuittailua.

Syvempää tutkimusta.

Vielä muutama kuva Heidin sukellusreissuilta. Serious Finding Nemo -business:

Anemony. Amenonimy. Aneninomy.

No hurling on the shell dude, just waxed it!

Huomenna jatketaan matkaa. Koska ollaan superhuonoja tinkaamaan, maksetaan räkäsumma meidän homestayn heebolle, joka on lupautunu kuskaamaan meidät passinhakureissulle Ubudiin ja siitä Legianille Kutan kylkeen, jossa meillä on vakaa aikomus viettää neljä päivää syöden frozen yoghurtia ja surffaten. Lähinnä jotta voidaan lesoilla meidän lautailutaidoilla rakkaiden ystäviemme ja salmiakintuojien saapuessa. Eli ens viikon keskiviikkona! Käsittämätöntä, että päivä, josta meidän läksäreissä vaan kaukaisesti haaveiltiin, on ihan just. 

Sanna, Niina, Hanna, Essi, Jussi, Henna, Ansku ja Miikka, teitä odotetaan. Pilsnerit kylmässä!

Avoimin sylin. Innokkain mielin.

Joko ootte perillä? Joko ootte perillä?