Vieläkö on villihevosia

Kotiinpaluun tässä häämöttäessä vajaan kuukauden päässä voin todeta tulleeni hieman laiskahkoksi tässä hommassa, sekä matkustamisessa että kirjoittamisessa. Molemmista soimaan itseäni, mutta meikäläisen jonkinsorttinen zen-tila ei anna liikaa stressailla.

Meillä oli Costa Ricassa Hennan ja Ossin kanssa oikein ihana puolitoistaviikkoinen setti, joka aloitettiin ankean San Josen ytimestä. Juotiin Heidin kanssa yömyöhään (yhdeksältä) Mäkkärin kahvia ja natusteltiin Subwayn leipiä (koska käytännössä San Jose on yhtä isoa pikaruokaketjua koko kaupunki) ja mietittiin, että ei ehkä olla enää hereillä kun saapuvat. Urheasti taisteltiin ja voitettiin, joskus ennen puoltayötä hotellin puhelin kilahti ja joku molkotti espanjaksi jotakin ja omien tulkintojeni jälkeen annoin uskomattoman sujuvalla kielitaidollani vihreää valoa sille, mitä sieltä ikinä kysyttiinkään. Noin 30 sekuntia myöhemmin näkyi tuttuja naamoja ja trippi lähti käyntiin. Rommilla, salmiakilla ja unella.

Aamulla saatiin niin pieni aamiainen, että Ossi kuihtui silmissä ja lähdettiin nälkäisinä kohti Tyyntämerta ja Jacon kylää. Meillä oli etukäteen kaikki fiksattuna ja privakyydit hankittu paikallisesta Gray Line –kuljetusfirmasta, homma toimi moitteetta. Saatiin ilmastoitu paku ja ilmainen pysähdys sillalle, josta kuikuiltiin virran varrella polttavassa auringossa lekottelevia krokoja. Jaco kuulemma nauttii jotain mielipiteitä jakavaa kulttisuosiota ja on turismin myötä kasvattanut huume- ja prostituutiobisnestään (jälkimmäinen tosin laillista Costa Ricassa), mutta meidän viattomat kerubinsilmät näki siellä neljän päivän ajan vaan mahtavaa surffausta ja erinomaisia ruokakokemuksia hälyttävän isoista ribseistä ja artesaanigelatosta elämäni parhaimpiin tacoihin. Meillä oli majoituksena hyvässä hotellissa fantastinen keittiösviitti, jossa oli pesukone, kuivausrumpu, tiskikone ja jääpala-automaatti. JÄÄPALA-AUTOMAATTI. Se on niitä asioita, joita ei ymmärrä tarvitsevansa ennen kuin sellanen on käytettävissä.

Vielä ehtii.

Vielä on villihevosia.

Puolivälissä vaihdettiin surffi metsään ja siirryttiin aktiivilomavaiheeseen Manuel Antonion luonnonpuiston lähistölle. Majapaikkana toimi pöpelikön keskellä sijaitseva resortti, jossa meillä oli puumajaa muistuttava massiivinen kämppä, jonka parvekkeelta bongailtiin tukaaneja. Käytiin ratsastamassa rannalla auringonlaskuun ihan oikeilla heposilla (treenattiin Jacossa asiaa, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy), meikäläisen uljas ratsu oli onneksi rauhaisaa sorttia ja aikamoisen laiska jolkottelija, joten tultiin juttuun kivasti (toisin kun ton oranssin kehvelin kanssa). Seuraavana päivänä käveltiin 15 km Manuel Antoniossa ja sieltä takaisin niin tukalassa kuumuudessa ylämäkiä, etten oo hikoillu yhtä rehvakkaasti sitten Ko Taon muay thai –aikojen. Manuel Antonio on kuudentoista neliökilometrin kokoinen pläntti täynnä ihmisiä ja eläimiä, ja ryhmän näköhavaintoihin kuului mm. peura, laiskiainen, apinoita ja sammakko. Luettelosta ehkä huomaa, että kiinnostus tarkempiin lajitutkimuksiin ei ole ihan valtava.    

Ratsastettiin auringonlaskuun.

Koska Costa Rican ja oikeastaan koko Väli-Amerikan iso rakkaus on ziplining eli flow parkin tyyppiset vaijerirataseikkailut, piti meidän sitäkin kokeilla vaijeripuistossa. Vietettiin päivä killuen kymmentä eripituista vaijeria pitkin eri korkeuksissa pitkin sademetsää ja voin kertoa, että Väli-Amerikan pisin zipline (noin 1,2 km) oli pitkä ja siinä mentiin lujaa.

Kaikki päättyi yhtä nopeasti kun alkoikin ja löydettiin Heidin kanssa itsemme taas kolkosta hiljaisuudesta, jota paettiin La Fortunan kaupunkiin, jossa tulivuori Arenal tuo häivähdyksen tuomiopäivää. Arenal purkautui monta vuosikymmentä vähän kerrassaan ja vielä vuoteen 2010 asti öisin näki hienoja valoshow’ta laavapurskahduksineen, mutta vuori teki äkkistopin ja möllöttää nyt rauhallisena horisontissa. Käveltiin siellä miljoonia kilometrejä vuosiputoukselle, josta myöhemmin tajuttiin että se tähdittää meidän Väli-Amerikan Lonely Planetin kantta. Lisäarvoa La Fortunaan toi kuumat lähteet, joissa rentoutettiin väsyneitä raajojamme tuntikausia. Pääsin aika lähelle happy placeani. 

Arenal.

Happy place.

Vielä paisutan hiukan tätä pitkähköä tarinaa. Vaihdettiin Costa Ricasta Nicaraguaan viikko sitten ja voin parkuen kertoa, että olen äärimmäisen tyytyväinen tämän olleen viimeinen rajanylitys maateitse. Niitä on kertynyt lukuisia ja ärsyynnyn niistä aina tuhannen paljon. Missään ei ole mitään järkeä tai järjestystä, ja tässä umpipuhkisessa matkaväsymyksessäni ei seikkailufiilikset tai autenttiset kokemukset kiinnosta kengänpohjallisen vertaa. Tälläkin mokomalla rajalla oli muistaakseni viisi erilaista pistettä, joista kolmessa piti maksaa summa x ja kaikissa jonottaa, ja jokaisen jälkeen navigoida itse tiensä seuraavaan pisteeseen, koska kylttien pystyttäminen olisi typerää. Noh, se meni kiukutellen ihan hienosti kuitenkin. Päästiin San Juan Del Surin bilekylään Tyynenmeren rannikolle, josta parin yön jälkeen katapultattiin itsemme keskelle ei-mitään 9 km pohjoiseen Playa Maderasin tienoille. Meillä on ihana majoitus, ranta 10 minuutin kukkulakävelyn päässä ja fantastisia salaatteja tienoon ainoassa ravintolassa. Luetaan kirjoja ja pelataan yatzya ja kuvitellaan miltä tuntuu olla pian kotona ja tehdään kymmenittäin listoja asioista, joita pitää ostaa ja tehdä.

Hei aika pian nähdään!

Villipetoja avarassa luonnossa. 

Se ruokakuva.